Revontulien tanssi

Yksi mieleeni erityisesti jäänyt matka Suomeen tapahtui vuosia sitten, kun
lapseni olivat vielä pieniä. Olimme matkalla mummolaan viettämään joulua. Olin
innoissani koska halusin näyttää lapsilleni, millainen on oikea talvi. Olinhan itse
kasvanut pitkien ja kylmien talvien keskellä, jolloin posket punoittivat pakkasessa,
ripset jäätyivät kiinni toisiinsa ja varpaat tuntuivat välillä lähinnä jääpuikoilta. Se
kuului asiaan, kun kierittiin lumihangissa ja rakennettiin linnoja hämärässä
iltapäivässä.

Mutta sinä jouluna talvi oli aivan erityisen armoton. Pakkasta oli lähes -30 monta
päivää putkeen. Ulkoilusta ei juuri tullut mitään, ja kaikki suunnittelemani
hiihtoretket, pulkkamäet ja muut talviseikkailut saimme vaihtaa sisäleikkeihin.
Myönnän, olin pettynyt. Olin niin odottanut, että saisin jakaa lapsilleni palan
omasta lapsuudestani, sitä todellista talven taikaa.

Muistelin, miten omassa lapsuudessani liikuntatunneilla ja välitunneilla ei ollut
vaihtoehtoja, hiihdettiin, pelattiin jääkiekkoa tai jääpalloa, oli sää mikä tahansa.
Pakkasraja oli -20, ja jos ei ihan niin kylmä ollut, ulos mentiin, piste. Hiihtolenkit
tuntuivat loputtomilta ja kilpailuja oli aina. Harvoin niistä nuristiin, se nyt vaan
kuului asiaan. Vaikka silloin ei osannut katsoa ympärilleen ja ihailla luonnon
kauneutta, verenmaku suussa ja jäätyneet sormet pitivät huolen siitä ja muistan
silti, miten hyvältä tuntui lämmin mehu hiihtolenkin jälkeen. Ehkä se oli jopa
paras maku maailmassa.

Etelässä talvi on erilainen. Kostea, usein harmaa, ehkä vähän lunta mutta harvoin
pysyvästi. Siksi pohjoisen talvi, kaikessa ankaruudessaan, on edelleen mielessäni
kaunis. Sen hiljaisuus ja pimeys. Se, että on täysin luonnon armoilla, eikä auta
muu kuin sopeutua. Lapsuudessani kukaan ei valittanut säästä, se oli niin kuin oli.

Tuona jouluna pakkasherra piirsi maisemaan kimaltelevat jääharsot, kosketti
kylmillä kourillaan ja veti kaiken ylle jäätävän viittansa. Hengittäminenkin tuntui
raskaalta. Ripset jäätyivät toisiinsa kiinni ja pipon alta pursuavat hiukset
jähmettyivät ohuiksi jäätupsuiksi. Ja silti, siinä kylmyydessä oli jotain
rauhoittavaa. Luonto nukkui. Ulkona oli miltei sietämätöntä, mutta kaipasin sitä
hiljaisuutta niin paljon, että pakotin itseni hetkeksi ulos, edes kuuntelemaan.

Parhaat hetket olivat myöhäisissä illoissa, kun kuunvalo valaisi maisemaa ja
tähtitaivas leikitteli kirkkaana syvänsinisellä taivaalla. Ja sitten ne ilmestyivät,
revontulet. Ne hehkuivat kaikissa sävyissä, vihreänä, violetin vivahteina, jopa
keltaisena, kuin liekit, jotka tanssivat hiljaa taivaan poikki. Valot heijastuivat
laakeille lumisille metsäaukeille kuin joku olisi pensselillä maalannut maiseman.

Tiesitkö?
Sana revontulet tulee vanhasta suomalaisesta uskomuksesta, jonka mukaan
tulikettu, maaginen eläin huiskii hännällään kallioita tai tunturin rinteitä, ja sen
hännän osumista syntyy kipinöitä, jotka kohoavat taivaalle loimuavina
revontulina.

Siinä me sitten seisoimme, minä ja lapseni, kylmissämme, hengityksemme höyry
sakeana edessämme, kun tuijotimme taivaalle lumoutuneina. ”Viheltäkää,
lapset”, kehotin. ”Silloin revontulet tanssivat.” Niin oli äitini opettanut minulle. Ja
niin me vihelsimme vaikka huulemme olivat kankeat, ja minä uskoin, sillä jos uskoo, se toimii. Revontulet
tanssivat.
Sain antaa lapsilleni kosketuksen Lapin taikaa. Ja vaikka se ei ollut se
suunnittelemani talviloma, se hetki siinä revontulten alla oli enemmän kuin olisin
osannut toivoa,