Aavanhenki Osa I

Ennen kuin kuu sai nimensä ja tähtitaivaan kuviot oman muotonsa, susiemo
hallitsi tunturin laajoja, koskemattomia maita. Hän vaelsi laumansa kanssa, tiesi
jokaisen laakson, jokaisen kivisen harjanteen, ja kulki siellä, missä tuuli puhalsi
vapaana ja lumi lauloi vanhoista tarinosta.
Illan hämärtyessä susiemo kutsui pentujaan ulos luolan suojasta. Kolme pientä
kuonoa ilmestyi varovasti luolan suulle, ja pienet sieraimet värähtelivät, kun
pakkasen kirpeä tuoksu kosketti niitä. Susiemo katseli heitä lempeästi ja työnsi
heitä kevyesti kuonollaan eteenpäin.
”Katsokaa, pienet pentuseni”, hän kuiskasi. ”Koko tämä laaja maailma tulee
olemaan teidän kotinne.”
Pennut katsoivat nappisilmillään edessään avautuvaa valtavaa tunturimaisemaa,
joka levisi silmänkantamattomiin. Taivaanranta syttyi ensimmäisiin tähtiin, ja
ohut kuunsirppi nousi pilviharson takaa, kuin toivottamaan heidät tervetulleiksi
tähän maailmaan.
”Tuolla korkeuksissa,” susiemo jatkoi haikealla äänellä, ”kimaltavat esi-isämme,
jotka ovat tämän maailman jättäneet. He katsovat meitä tähtien lomasta ja
vartioivat meitä, vuorollaan.”
Pennut nostivat katseensa ylös ja katselivat taivasta hiljaa, aavistamatta vielä
kuinka syvä heidän yhteytensä olisi kaikkeen, mikä yläpuolella loisti. Hetken he
olivat vaiti, mutta samantien uteliaisuus ja leikin riemu veivät voiton. He alkoivat
painia toisiaan vasten, hypähdellen kevyesti vastasataneessa lumessa.
Susiemo katseli heitä ylpeänä, kunnes kohotti kuononsa ja ulvoi. Se oli ilmoitus
maailmalle: hänen pentunsa olivat syntyneet, ja heidän äänensä liittyisivät ajan
ikiaikaiseen lauluun. Pennut liittyivät hänen lauluunsa, heidän pienet ujelluksensa
kajahtivat vasten tunturin avaruutta ja kantoivat viestin kauas yli lumisten
harjanteiden.
Aamu valkeni verkalleen, ja ensimmäiset auringonsäteet saivat hangen
kimaltelemaan kuin tuhannet pienet jalokivet. Susiemo heräsi varhain ja johdatti
pienokaisensa ulos tutustumaan uuteen päivään. Pakkasilma nipisteli heidän
turkkejaan, mutta pennut hyppivät keveästi, uteliaina nuuskien jokaista lumen
alta paljastunutta heinänkortta ja kaukaista tuoksua.
Susiemo kulki edellä ja opetti heille maailman kieltä, miten lumi kertoo kulkijan
tarinan, miten tuuli tuo viestejä kaukaa, ja miten korva erottaa metsän
hiljaisuuden keskeltä varovaisen askeleen.
Mutta maailma, kaikessa kauneudessaan, oli myös täynnä varjoja.
Päivän edetessä pennut innostuivat tutkimaan omaa reittiään. Lumisade oli yön
aikana peittänyt vanhat jäljet, ja pian he loittonivat emostaan huomaamattaan.
Aluksi he leikkivät, painivat ja pyörivät pehmeässä lumessa, mutta hiljalleen
ympäristö muuttui vieraammaksi. Tuuli humisi oudosti, ja jokainen puu ja kivi
näytti erilaiselta kuin ennen.
He tajusivat eksyneensä.
Metsästä kuului raskaita, varovaisia askeleita. Lumen seasta ilmestyi suuri
hahmo, nälkäinen ilves, jonka silmissä kiilui kylmä päättäväisyys. Pennut
painautuivat yhteen, sydämet hakaten rinnassa, kykenemättä liikkumaan. He
katselivat ympärilleen ja itkuinen ulvonta kaikui laakson halki.
Ilves hiipi lähemmäs, keho valmiina loikkaamaan.
Juuri silloin ilma halkesi voimakkaalla, raikuvalla ulvonnalla. Se oli susiemon ääni,
voimakas, uhkaava ja rakastava samaan aikaan. Ennen kuin ilves ehti iskeä,
susiemo ryntäsi paikalle, karvat pystyssä ja hampaat paljastettuina. Hän asettui
pentujensa ja vaaran väliin, ja hänen murinansa sai ilman väreilemään. Hänen
kasvoistaan saattoi nähdä vanhoja taistelunjälkeisiä arpia, haavoja, jotka
muistuttivat oman paikkansa hallitsemisesta. Hän oli pohjoisen kasvatti, naaras,
joka puolustaisi pentujansa elämällään.
Ilves epäröi hetken, arvioi vastustajansa ja perääntyi lopulta, kadoten pimeän
metsän suojiin.
Susiemo käänsi katseensa pentuihin ja nuolaisi kutakin hellästi. Sitten hän
johdatti heidät takaisin kohti turvallista luolaa, sanaakaan sanomatta. He kulkivat
lähekkäin, ja jokainen askel kantoi mukanaan uudenlaista ymmärrystä: kauneus
ja vaara kulkivat tässä maailmassa käsi kädessä.
Illan tullen, kun tähdet jälleen syttyivät ja kuu kurkisti esiin, susiemo puhui hiljaa:
”Maailma on kaunis, mutta se ei ole tehty yksinäisille sydämille. Yhdessä olemme
vahvimpia.”
Kevät teki tuloaan, ja päivä päivältä susiemo tunsi ajan lähestyvän – hetken,
jolloin hänen oli vietävä pentunsa muiden luo. Ei enää piilossa, vaan osaksi
suurta susilaumaa, jonka kanssa he jakaisivat elämän ja kohtalon.
Eräänä aamuna he vaelsivat alas tunturin rinnettä kohti laaksoa, jossa lauma
odotti. Lumi oli alkanut pehmetä ja purot solisivat hennosti hangen alla. Ilmassa
tuoksui uuden alun lupaus.
Lauma seisoi kivikehän suojassa. Jokainen susi oli omalla paikallaan, vahvat ja
viisaat, valmiina arvioimaan ja hyväksymään uudet tulokkaat. Susiemo astui
esiin, rinnallaan kolme pentua, joiden silmissä hehkui jännitys ja odotus.
Lauman johtajasusi, suuri harmaa uros, kiersi hitaasti heidän ympärillään. Hänen
turkkinsa oli harmaantunut ja hän ontui vasenta etujalkaansa. Mutta hän oli
johtaja. Hän nuuhki heitä tarkasti ja hyväksyi heidät toinen toisensa jälkeen.
Mutta kun hän saapui viimeisen pennun eteen, hän pysähtyi. Hänen katseensa
viipyi kauemmin, ja ilmassa leijui hiljaisuus, jossa oli enemmän kuin sanoja.
Sitten, odottamatta, johtajasusi otti askeleen taaksepäin, kunnioittavan eleen,
joka ei jäänyt keneltäkään huomaamatta.
Lauman vanhin susi, hopeanharmaa naaras, astui esiin. Hän katsoi taivaalle ja
lausui matalalla, värähtelevällä äänellä:
”Muinaisen veren kutsu. Tässä pennussa virtaa Velhon veri.”
Lauman susilla, niillä vanhoilla, jotka tunsivat tarinat ja tuulen kuiskaukset, kulki
väreily läpi kehon. Velhosudet olivat olleet niitä, jotka ymmärsivät tähtien kieltä,
tuulen viestejä ja maan sydämen sykettä. Heidän verensä oli harvinaista,
kallisarvoista ja raskasta kantaa. Velhosudet olivat jättäneet tämän paikan jo
satoja vuosia sitten, onko tämä todella totta, naaras mietti hiljaa
Pennun silmät säihkyivät, mutta se ei väistynyt. Se seisoi suorana, tietämättä
vielä täysin, mitä kaikkea tulevaisuus toisi mukanaan. Valkoinen viiva joka kulki
hänen hännässään, oli merkki jota vain velhosudet kantavat.
Vanhin susi kohotti päänsä ja lausui nimen, joka jäisi elämään tarinoissa:
”Aavanhenki.”
Lauma ulvoi yhteen ääneen, kantaen nimen taivaalle saakka. Susiemo katsoi
lastaan, ja hänen sydämensä täyttyi ylpeydestä ja huolesta. Hän tiesi, että tämän
pennun polku olisi pitkä, ja että se johdattaisi heidät vielä silloin, kun uudet
tähdet syttyisivät ja vanhat nimet unohtuisivat, mutta polku olisi vaaroja täynnä.
Sillä velhosusien veri oli kaikkien havittelema, sen sanottiin antavan taikavoimia.
Yössä, kun revontulten hennot väreet alkoivat tanssia taivaalla, pieni Aavanhenki
nosti katseensa kohti tähtiä ja vannoi hiljaa:
”Minä opin kuulemaan, minä opin kulkemaan. Ja kun aika koittaa, minä johdan.”