Pottukellarin pelko ja saunan lämpö – lapsuuteni muistoja

Vaikka lapsuuteni ei ollut pumpuliin kääritty, sen muistoissa on lämpöä, pelkoa,
iloa ja jotain sellaista, mitä ei voi mitata neliömetreillä tai nykyaikaisilla
mukavuuksilla. Tämä on tarina talosta, joka kasvatti minut ja jätti jäljen, joka ei
haalistu.

Lapsuuteni ensimmäiset vuodet kuluivat talossa, jossa elettiin tiiviisti mutta
lämpimästi, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. Asuin kuusivuotiaaksi asti
vanhempieni ja kolmen sisarukseni kanssa, samassa rakennuksessa, jonka toinen
puoli kuului rakkaalle mummilleni, isäni äidille. Meidän perheemme asui yhdessä
huoneessa, jossa oli keittiö ja olo-/makuuhuone. Yksiö, jota jaoimme viiden
hengen kesken. Mummi asui seinän toisella puolella.

En enää muista, missä me kaikki nukuimme. En tiedä, miten makuupaikat oli
järjestetty tai miten ahtauteen totuttiin, mutta jotenkin se kaikki vain toimi.
Lapsen maailmassa tila ei ollut neliöissä, vaan läheisyydessä, leikissä ja siinä
turvallisuuden tunteessa, joka tuli siitä, että kaikki olivat lähellä.

Vaikka lapsuuteni muistot eivät kaikki olekaan pumpuliin käärittyjä, ne ovat silti
rakkaita. Elämä ei ollut helppoa, eikä se aina ollut lempeä, mutta juuri siksi se
opetti arvostamaan pieniä asioita, joiden arvo ymmärtää vasta aikuisena. Moni
asia, jota tänä päivänä pidetään itsestäänselvyytenä, oli meille tuolloin
ylellisyyttä.

Talossa oli sähköt, mutta ei juoksevaa vettä. Vesi haettiin kaivosta käsipumpulla,
ja peseytyminen tapahtui ulkosaunassa kahdesti viikossa, keskiviikkoisin ja
lauantaisin. Vesi saunaan kannettiin viereisestä joesta jonka ajoittainen ruskea sävy muistutti ylävirran varrella olevaa navettaa josta virtasi lehmän ulosteita veteen, vaikka maatilan isäntä sen kielsikin.

Sisävessaa ei ollut, ulkovessa seisoi pihan laidalla vanhassa
navetassa, ja sekin kuului lapsuuden rutiineihin. Myöhään illalla kun vessahätä
yllätti, juoksin yöpaita päällä ja toivoin että karhut ja sudet olisivat syöneet jo
illallisen…

Yksi pelottavimmista paikoista koko talossa oli pottukellari. Sen virtakatkaisija oli
kellarin pohjalla, joten valot oli kytkettävä päälle vasta, kun oli jo laskeutunut alas
pimeitä portaita pitkin. Ja tietenkin valot piti sammuttaa ennen kuin palasi
takaisin ylös. Kellarin portaiden alla oli vielä kaivo, musta, syvä ja salaperäinen. Jo
pelkkä ajatus siitä sai ihon kananlihalle.

Muistan yhä, kuinka selkääni pitkin kulki kylmät väreet, kun kuulin sanat: “Katja,
kävisitkö hakemassa pottuja kellarista.” Se oli lähes painajaismainen pyyntö.
Jokainen askel alas oli kuin koetinkivi rohkeudelle, mutta pahinta oli aina nousu
takaisin. Sammuttaa ensin valot, kääntyä pimeään portaikkoon ja pelätä, pelätä,
että jokin kaivosta hyppää esiin ja nappaa nilkasta kiinni.

Kaiken karuuden keskellä oli silti myös jotain ihmeellistä. Keskiviikot ja lauantait,
kun sauna lämpeni puilla ja joesta kannettu vesi höyrysi suurissa ämpäreissä, ruskeana tai ei.
Saunan lämpö oli kuin halaus pakkasen jälkeen, lempeä ja lohduttava. Ja mikä ilo
olikaan, kun sai kylpeä suuressa vesisaavissa! Se oli meille lapsille pieni juhla,
erityinen hetki, jossa tuntui kuin aika olisi pysähtynyt.

Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, nuo hetket tuntuvat uskomattoman
kaukaisilta, melkein kuin sadulta. Mutta samalla ne ovat syvällä sydämessäni,
perusta, jolta olen kasvanut. Opin, ettei onnellisuus synny tilasta tai
mukavuuksista, vaan rakkaudesta, yhteydestä ja niistä hetkistä, jotka jäävät
muistoiksi, kun kaikki muu on unohtunut.

Tuo talo, jossa kerran nauroimme, riitelimme, kylvimme ja pelkäsimmekin, on nyt
ollut tyhjillään jo vuosia. Autiona ja hiljaisena se seisoo yhä, rakenteet
vääntyneinä, seinät painuneet ajan ja säiden painosta. Pikkuhiljaa se musertuu,
yksi lauta kerrallaan mutta sen kivijalka on vankka.

Mutta vaikka talo sortuu, muistot jäävät. Ne elävät mielessäni kirkkaampina kuin
yksikään valokuva voisi kertoa. Ne eivät haalistu, vaikka rakennus ympäriltä
katoaa. Ja ehkä juuri siksi, ne tuntuvat nyt entistäkin arvokkaammilta, ne ovat
kuin aarteita, jotka olen saanut kantaa mukanani koko elämäni ajan.
Se talo oli pieni. Mutta siihen mahtui kokonainen maailma