Aikuinen ihminen, kuusi pakkasastetta ja huono asenne

Ulkona on kuusi pakkasastetta. Koira on haltioissaan ja jahtaa lumihiutaleita ajattelematta huomista sen kummemmin. Minä seison vieressä, täysin pukeutuneena, ja pale­len ihan periaatteesta. Kyse ei oikeastaan ole säästä, olenhan kasvanut talvissa, jotka eivät tunteneet armoa. Oli vain vaatteita, jotka toimivat, ja tietty määrä kurinalaisuutta. Silti seison tässä nyt, paremmin varustautuneena kuin koskaan, ja kaipaan villalapasia, jotka riittivät.

Ulkona on kuusi pakkasastetta ja olen huonolla tuulella. En vain vähän ärtynyt, vaan sillä tavalla kohtuuttoman tyytymätön, jollaisiksi vain aikuiset ihmiset osaavat tulla, kun sää ei tee yhteistyötä. Tuulee, se puree poskiani. Huokaisen ääneen, kuin joku olisi pakottanut minut ulos henkilökohtaisesti.

Kuusi pakkasastetta, objektiivisesti: ei ongelma, emotionaalisesti: täysi kriisi.

Outoa tässä on se, että tiedän kyllä paremmin. Olen kasvanut talvissa, jotka eivät neuvotelleet. Talvissa, joissa miinus kolmekymmentä ei ollut poikkeustilanne vaan tosiasia. Katsottiin lämpömittaria, nyökättiin vähän ja vedettiin vetoketju ylös niin, että kasvot katosivat. Draamalle ei ollut tilaa, oli vain vaatteet ja kuri.

Elämä jatkui silti. Isä meni töihin. Minä menin kouluun.

Siihen aikaanhan kouluun hiihdettiin, tai ainakin teoriassa, tai oikeammin tarinoissa. Syvien metsien halki, susien ohi ja kaikenlaisten muiden vaarojen, joita aikuiset mielellään lisäävät tehokeinoksi, vaarallista, kurjaa mutta välttämätöntä. Todellisuudessa sain kyydin kouluun koulutaksilla. Mutta ei isäni nuoruudessaan, ei, hän hiihti. Oikeita teitä ei kuulemma ollut. Sama isä, joka saattoi iloisesti kiskaista pikkusiskonsa Annelin pipon päästä ja huutaa, että tämä tulisi hulluksi ilman mitään, mikä lämmittää aivoja. Sisarusrakkautta parhaimmillaan.

Minä sain kyydin ja nyt ymmärrän, että se oli puhdasta luksusta. Ja silloin oli kylmää, aina oli kylmä. Sormet ja varpaat puutuivat ja kangistuivat kylmästä, ja kun niitä sulatti patteria vasten, kipu oli niin kova, että mietti hetken, oliko se kaiken arvoista. Kyllä, se oli ainoa nopea tapa lämmetä, sattui tai ei.

Kaikilla oli haalarit, kypärämyssyt, villasukat ja villalapaset. Villalapset, jotka olivat paksut, kömpelöt ja täysin epäkäytännölliset mutta ne lämmittivät. Niin kauan kuin ne pysyivät kuivina. Kun ne kastuivat, ne eivät enää olleet kintaat, vaan kaksi raskasta, kylmää muistutusta siitä, että oli tehnyt huonoja valintoja elämässä. Sitä ei tosin silloin lapsena tiennyt mutta nyt tiedän. Jos siitä nyt on mitään hyötyä.

Kevättalvella rakennettiin lumiluolia, aina. Riippumatta lumen laadusta tai käsineistä. Omat villalapaseni vihasivat tätä. Ne imivät vettä itseensä kuin se olisi ollut niiden elämäntehtävä, muuttuivat syyllisyyden raskaiksi ja jäätävän kylmiksi tavalla, jota ei voi kuvata kauniilla sanoilla.

Kerran perheen talviretkellä moottorikelkalla jossa oli vapautta, seikkailua ja lievää hengenvaaran tuntua samassa paketissa, sain loistavan idean. Lapaset olivat märät mutta meillä oli nuotio. Tietenkin ne piti kuivata siinä. Laitoin ne sopivan lähelle tulta, en tuleen, en ollut tyhmä. Ongelma oli vain se, ettei tuli välitä lasten itsevarmuudesta. Kuivien ja lämpimien villalapsten sijaan sain kaksi mustunutta, jäykkää esinettä, jotka haisivat savulta, epäonnistumiselta ja huonolta harkinnalta. Niitä ei voinut käyttää. Niitä tuskin pystyi edes selittämään. En muista toruja. Vain syvän aikuisen huokauksen ja lauseen: ”no… se oli kyllä harmi.” Usein se meni niin, sai oppia itse.

Ja silti kaipaan niitä, villalapasiani. Paksuja ja pehmeitä, vähän kutittavia, hennosti kosteudelta ja savulta tuoksuvia. Lapasia, jotka vaativat kunnioitusta ja jotka toimivat, kunhan teki asiat oikein.

Ehkä en kaipaakaan lapasiani. Ehkä kaipaan tunnetta siitä, että talvi oli jotain, jota kestettiin, ei analysoitu. Että kylmyys oli itsestäänselvyys ja että miinus kolmekymmentä ei vaatinut mielipiteitä tai valitusta.

Koira on jo rynnännyt eteenpäin. Se jahtaa seuraavaa lumihiutaletta, täysin piittaamatta lämpötilasta, muistoista tai periaatteista. Minä seison yhä paikallani, aikuinen ihminen, kuudessa pakkasasteessa. Paremmilla varusteilla kuin koskaan ja selvästi huonommalla asenteella.

Ja silti kaipaan villalapasiani, jotka riittivät.