Kahden maan muukalainen – mutta juuret lumen alla

Kuten niin monella nuorella aikuisella, myös minulla seikkailunhalu vei lopulta
voiton. Tahto irrottautua, kokeilla omien siipien kantavuutta ja nähdä, mihin asti
ne minut kantaisivat. Vaikka olin ollut lapsena se ujo ja hiljainen tarkkailija, se
joka vetäytyi nurkkiin, jolla oli koti-ikävä jo pelkällä luokkaretkellä, tunsin
sisälläni palavan kaipuun johonkin uuteen.

Lopulta uskalsin tehdä sen, mitä en olisi nuorempana osannut edes kuvitella:
muutin pois kotoa ensin opiskelemaan ja toiseen maahan. Pois
lapsuuden maisemista, pois vanhempieni luota, pois sisarusteni arjesta. Sinne,
minne viikonloppuvierailut eivät enää yltäneet.

Uudeksi osoitteekseni tuli eteläinen Ruotsi. Vain Ruotsi, voisi joku sanoa, mutta
kun kotipaikkani ja uusi elämäni sijaitsivat yli tuhannen kilometrin päässä
toisistaan, tuntui se kuin olisin matkustanut toiseen maailmaan. Se oli yhtä pitkä
matka kuin Etelä-Italiaan. Ja vaikka kieli oli etäinen sukulainen, se oli silti vieras.

Suuremmat kaupungit, erilaiset tavat, ihmisvilinä, lämpimämpi ilmasto, kaikki
tuntui eksoottiselta ja jännittävältä. Koti-ikävä pysyi aluksi taka-alalla. Se antoi
tilaa uudelle.
Mutta miksi juuri minä, se ujo ja näkymätön, lähdin? Siksi, että minussa oli
sittenkin piilotettua rohkeutta. Sitä samaa sinnikkyyttä, jota uskon kantautuneen
minulle sukupolvien takaa, isoäidin kämmenistä, isoisän katseesta. Sitä voimaa,
joka kuiskii ihmiselle: sinäkin voit.

Ruotsissa sain uuden alun. Tädin perhe tarjosi turvapaikan ja apua, ja pikkuhiljaa
aloin rakentaa elämääni. Aluksi oli tarkoitus olla vain vuosi, pieni irtiotto, pieni
seikkailu. Mutta vuodet vierivät. Sain työpaikan, perustin oman perheen. Siitä tuli
arkea, elämää. Elämä, joka alkoi kantaa.

Mutta hiljalleen pieni koti-ikävän siemen, joka oli uinunut jossain syvällä, alkoi
kasvaa. Se ei enää ollut pelkkä pieni ikävä. Se muuttui kaihoksi, joka hiipi
mieleen öisin. Joka kerta kun palasin lapsuudenkotiin, lähteminen tuntui
raskaammalta. Kotiseudun metsät, tutut tuoksut ja hiljaiset tiet tuntuivat
kutsuvan minua takaisin. Aloin tehdä surutyötä, ei vain siitä, että olin poissa,
vaan siitä, että ehkä en koskaan täysin palaisi.

Aloin miettiä: teinkö oikean valinnan? Jos olisin jäänyt, olisinko onnellisempi?
Mutta samalla – ilman tätä valintaa – ei olisi niitä kaikkein rakkaimpia: lapsiani.
Elämäni suurin lahja, jonka sain, koska uskalsin lähteä.

Ristiriita repi minua kahteen suuntaan. Olin onnellinen ja silti en. Juureni itkivät,
itku, jota vain minä kuulin. Ne itkivät poissaoloani, sitä että olin lähtenyt liian
kauas. En koskaan täysin kasvanut irti maasta, josta ponnistin.
Vaikka rakensin tukevan perustan uuteen maahan, en koskaan täysin juurtunut.
Olin aina vähän ulkopuolinen, muukalainen kielessä, tavoissa, ajatuksissa. En
enää täysin suomalainen, mutten koskaan ruotsalainenkaan. Olin jossain välissä, kahden maan välissä. Välitilassa. Ja siinä tilassa identiteetti hapertui. Kuka minä
olin? Missä olin oikeasti kotona?

Identiteetti ei ole mikään yksinkertainen määritelmä. Se ei ole passi taskussa tai
osoite postissa. Se on jotain syvempää, tunnetta kuulumisesta, muistojen
verkkoa, hiljaista varmuutta siitä, missä on oma paikka maailmassa. Minun
identiteettini on rakentunut palasista: hiljaisuudesta, rohkeudesta, lähdöstä ja
kaipuusta. Ja sen ytimessä on lappilaisuus.

Lappilaisuus ei ole vain maantieteellinen määritelmä, se on elämäntapa,
ajattelun rytmi. Se on hiljaisia iltoja, pakkasen narsketta ja kahvipannu, joka
riippuu nuotion yllä hiljaisuuden keskellä ja levittää sitä ihanaa kotoista tunnetta.
Se on sitä, että työtä tehdään hiljaa mutta kunnolla. Että sanoja punnitaan, eikä
tunnetta tarvitse aina pukea sanoiksi.

Minussa asuu pohjoinen perintö. Se näkyy tavassani olla vanhempi: lasteni
kanssa opetan, että hiljaisuus ei ole heikkoutta, vaan voimaa. Että voi olla vahva,
vaikka ei aina puhu kovaan ääneen. Että juuret eivät aina näy, mutta ne
kantavat. Se näkyy arjessa, siinä, miten kohtaan ihmisiä, miten pidän kiinni
periaatteistani, miten osaan olla yksin ilman pelkoa.

Lappilaisuus on kuin maa, joka on lumen alla suurimman osan vuodesta, hiljaa,
piilossa, mutta silti elossa ja syvällä. Se ei huuda, ei vaadi huomiota. Mutta kun
sitä tarvitsee, se on aina siellä.
Ehkä minä olen sittenkin kotona, siellä, missä lappilaisuuteni kulkee mukanani,
missä tahansa olenki