“Luulet sie saatana, että mie rupeen pyöreitä kivilöitä siun polkujes varrelle asettelemaan?”

Se on se Tuntematon sotilas, kehtolauluni ja turvani.

Lohtua jota etsin sodasta, kuolemasta ja inhimillisestä kärsimyksestä kuulostaa siltä kuin se vaatisi jatkokeskustelun terveydenhuollon kanssa, ja ehkä minussa on tosiaan jotakin pahasti vialla, niinkuin meissä kaikissa enemmän tai vähemmän. Ainakaan sitä ei suositella missään itsehoitokirjassa. Minulle Tuntematon sotilas ei silti ole nostalgiaa eikä itsensä rääkkäämistä, vaan muistutus sitkeydestä, veljeydestä ja sellaisesta voimasta, joka ei hae sääliä vaan selviytymistä.

On olemassa lohtua, joka näyttää metsäkävelyiltä, vaimealta musiikilta ja hengitysharjoituksilta. Ja sitten on lohtua, joka ei sovi mihinkään lokeroon, mutta joka silti toimii. Ei siksi, että se olisi pehmeää, vaan siksi, että se on rehellistä. Minulle tuo lohtu on Tuntematon sotilas.

Tiedän, on tosi outoa löytää rauhaa kertomuksesta, joka koostuu mudasta, kylmyydestä, kuolemasta ja ihmisistä, jotka vaikuttavat lähinnä väsyneiltä, vihaisilta ja nälkäisiltä. Miksi en valitse jotain kilttiä? Jotain, mikä ei vaadi katsomaan todellisuutta silmiin räpäyttämättä? Mutta lohtu ei ole koskaan löytynyt silmien sulkemisesta. Se on löytynyt tilanteen toteamisesta ja jatkamisesta siitä huolimatta. Vähän niin kuin sotamies Rokka itse.

Me kaikki kannamme reppujamme läpi elämän, täynnä erilaista taakkaa. Omassani ei ole vain omia kokemuksiani, vaan myös jälkiä niistä, jotka elivät ennen minua. Kannan kehossani heidän pelkonsa, surunsa ja epätoivonsa, mutta myös heidän voimansa, tahto puolustaa maataan ja kotejaan, veljeyden, yhteenkuuluvuuden ja itsepäisyyden selviytyä silloin, kun vaihtoehdot loppuivat. Tämä ei ole jotain, minkä olen oppinut kauniisti muotoillusta Instagramin itseapupostauksesta. Tämä on jotain, minkä tunnen, usein pyytämättä.

Juuri siksi tarvitsen kertomuksia, jotka eivät kääri todellisuutta pumpuliin. Minun täytyy nähdä, kuinka raakaa ja epäoikeudenmukaista kaikki saattoi olla. Sillä jossain siinä on myös todiste siitä, että ihminen kestää enemmän kuin itse uskoo. Että voima ei ole abstrakti käsite, vaan perittyä, elävää ja hyvin konkreettista, joskus aika kömpelöllä tavalla.

Väinö Linna kirjoitti sodasta kansan näkökulmasta. Hän ei väistänyt epämukavaa eikä yrittänyt tehdä tarinasta kauniimpaa kuin se oli. Hänen teksteissään ei ole kiillotettuja sankareita, vain ihmisiä, jotka tekevät parhaansa kaaoksen keskellä, usein väsyneinä, vihaisina ja täysin kyllästyneinä, mutta pilke silmäkulmassa. Ehkä juuri siksi yksi hänen Antero Rokkansa tunnetuimmista repliikeistään elää yhä: “Luulet sie saatana, että mie rupeen pyöreitä kivilöitä siun polkujes varrelle asettelemaan?”

Repliikki, jonka kaikki muistavat. Sotamies Rokka, josta tuli sankari kaikesta huolimatta. Ei siksi, että hän olisi ollut virheetön tai erityisen diplomaattinen, vaan siksi että hän oli suora, rehellinen ja uskollinen omalle moraaliselle itselleen. Hän kieltäytyi tekemästä mitään vain näön vuoksi tai siksi, että se näyttäisi hyvältä raportissa. Hän vihasi itseänsä täynnä olevia pompottajia ja oli sodassa vain yhdestä syystä: puolustaakseen kotiaan, ei muuta.

Minulle Rokka ei ole vain hahmo kirjassa tai elokuvassa. Hän on myös jotain, mikä elää meissä kaikissa. Se ääni, joka nousee esiin, kun on aika vetää raja. Kun lakkaa selittelemästä, lakkaa kumartelemasta ja kieltäytyy tuhlaamasta aikaa tyhjiin eleisiin, oli kyse sodasta, työpalavereista tai elämän yleisestä hömpästä. Rokka ilmestyy silloin, kun tarvitaan selkärankaa ja sitkeyttä, ja kun kärsivällisyys pyöreitä kiviä kohtaan on lopussa.

Koulussa en pystynyt ottamaan Linnan tekstejä vastaan. Ne tuntuivat raskailta, jotain, mitä luettiin, koska oli pakko, sivu toisensa jälkeen samalla kun laskettiin minuutteja välitunnille. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, ettei ongelma ollut teksteissä, vaan siinä etten ollut vielä elänyt tarpeeksi voidakseni ymmärtää niitä.

Nykyään palaan Tuntemattomaan sotilaaseen silloin, kun on kaikkein pimeintä. Joskus elokuvana, kun jaksan vain katsoa ja kuunnella. Joskus lukumaratonin parissa jossa tunnetut suomalaiset persoonat lukevat kirjaa ja saavat sen tuntumaan kodilta kodilta eivätkä yritä piristää minua turhaan. Lukeminen ei onnistu, minun täytyy kuunnella. Valinta näiden välillä kertoo usein enemmän sisäisestä tilastani kuin mikään itseanalyysi.

En palaa sodan vuoksi, palaan muistutuksen vuoksi. Siitä, että minussa on sama sitkeys, ja siksi, että saan itkeä. Yhdessä itkemisessä on rauha, ei siksi, että kaikki helpottuisi, vaan siksi, etten kanna kaikkea yksin. Kipua ei voi mitata tai vertailla, ja onneksi niin, muuten tarvitsisimme lomakkeita.

En etsi sääliä tai lohduttavia sanoja. En tarvitse niitä. Etsin läsnäoloa, veljeyttä ja sellaista voimaa, joka ei yritä korjata tai selittää kipua pois, vaan jää rinnalle. Ehkä siinä on jotain syvästi suomalaista, ero ruotsalaiseen mielenlaatuun, jossa lohtu usein puetaan sanoiksi ja halauksiksi, kun taas minulle voima löytyy sitkeydestä: hampaiden yhteen puremisesta ja jatkamisesta yhdessä.

Suomalainen melankolia on siinä myös, koko ajan läsnä. Olen taistellut sitä vastaan vuosia, ajatellut että sen voisi ravistaa pois valolla, järjellä tai iloisella päätöksellä. Spoileri: ei voinut. Lopulta lopetin vastustamisen koska se on osa minua. Tapa olla maailmassa, katse eteenpäin, ilman suuria eleitä.

Ja silti, kaiken tämän pimeyden keskellä, elämä jatkaa kasvamistaan. Se puskee esiin kovankin läpi pyytämättä lupaa ja rakkaus muistuttaa olemassaolostaan, joskus hiljaisena, lähes huomaamattomana, mutta aina läsnä olevana. Se on se, mikä pitää toivoa yllä silloin, kun kaikki muu tuntuu hauraalta.

Niin Tuntematon sotilas ei ehkä ole pehmeä kehtolaulu. Se ei rauhoita laventelin tuoksulla, hengitysharjoituksilla tai metsäkävelyllä tai vakuutteluilla siitä, että kaikki järjestyy, kunhan vain ajattelee oikein.

Mutta se pitää pystyssä.

Ja jos joku pitää sitä outona tapana löytää lohtua, niin pitäköön. Itse en ainakaan ala asetella pyöreitä kiviä sun polkus varrelle…