Ensimmäinen kuppini: kahdeksan vuotias ja jo professori

Tässä eräänä päivänä minut kutsuttiin juomaan bosnialaista kahvia. Ja tajusin, että aloin juoda
kahvia kauan ennen kuin siitä tuli trendikästä. Kahdeksanvuotiaana istuin siinä kuppi
kädessä ja tunsin itseni pieneksi professoriksi, valmiiksi ottamaan kertotaulun haltuun
kofeiinin avulla. Omat lapseni? He eivät saa maistaa. “Ei ole terveellistä”, sanon minä.
täyttä ironiaa.

Tässä eräänä päivänä minut kutsuttiin juomaan bosnialaista kahvia. Olin aikaisemmin Serbian matkallani maistanut serbialaista kahvia ja oletin niiden olevan sama asia, ei ollut. Kun sain ensimmäisen suullisen bosnialaista kahvia, vei se minut suoraan takaisin lapsuuteeni, kouluun, kotiin talvella, kahviin, joka oli aina paikalla kuin luotettava seuralainen.

Suomessa kahvia ei juoda, kahvia eletään. Siitä ei ollut epäilystäkään. Jo
kahdeksanvuotiaana tulin koulusta kotiin, potkaisin saappaat jaloistani, ripustin
läpimärät lapaset kuivumaan puuhellan viereen ja hengitin syvään sitä tuoksua.
Kahvinkeitin porisi keittiössä kuin se olisi ollut yksi perheenjäsenistä. Mehua? Kaakaota?
Ei kiitos, minä otin kahvikupin kouraani kuin sivistynyt lapsi.

Koulu taas… se ei ollut yhtä lämmin ja kutsuva kuin kahvinkeitin. Meitä oli neljä
oppilasta luokallani, ja koko koulussa kolmisenkymmenä. Kaikki tunsivat kaikki hyvässä
ja pahassa. Luokkahuoneet tuoksuivat liitupölyltä ja linoleumilta, ja välituntikellon
jatkuva kilinä oli yhtä ärsyttävää kuin matematiikan läksyt, jotka eivät koskaan
loppuneet. Rakastin soittaa, piirtää ja hiihtää, mutta heti kun kertotaulu otettiin esiin,
tuntui kuin maailma olisi romahtanut.

Lopulta jouduin tukiopetukseen. Kaksi tuntia koulun jälkeen, kerran viikossa, kotona
opettaja Martin luona. Ja ”koti” tarkoitti tässä tapauksessa koulun yläkertaa. Jo se tuntui
oudolta, astua opettajan eteiseen, riisua takki, ja tietää että luokkahuone väijyi
suoraan lattian alla. Tuntui kuin koulu ei olisi koskaan päästänyt irti.
Martti oli kiltti, mutta ankaralla tavalla, joka sai ryhdin suoristumaan jo pelkästä
katseesta. Ja kaiken keskellä hänellä oli ässä hihassa: kahvi. Kyllä, hän tarjosi meille
yhdeksänvuotiaille kahvia. Ei kaakaota, ei mehua vaan kahvia. Istuin siellä pienen kupin
äärellä ja tunsin itseni yliopiston professoriksi, valmiiksi ratkaisemaan matemaattisia
arvoituksia. Ja tiedätkö mitä? Se toimi! Ne numerot, jotka aiemmin olivat yhtä vaikeita
kuin pyydystää lumihiutaleita tuulessa, alkoivat yhtäkkiä asettua järjestykseen.
Kertolasku alkoi sujua, jakolasku käydä järkeen ja jopa murtoluvut lakkasivat
tuntumasta niin kovin… murtavilta.

Mutta vahvimmat kahvimuistot ovat silti kotoa talvesta. Lunta ikkunoiden korkeudelle,
pimeää jo kolmelta iltapäivällä, ja sisällä keittiönlamppu, joka loisti keltaisena pöydän
yllä. Kahvikupit olivat aina esillä, valmiina täytettäviksi. Kun lähdimme moottorikelkalla
metsään, rakensimme nuotion suoraan lumeen, ripustimme mustan kahvipannun tulen
ylle ja annoimme lumen sulaa vedeksi. Kahvin tuoksu talvisessa pakkasilmassa
sekoittuneena savuun, se oli lapsuuteni hajuvesi. Sain oman kuksani, pidin sitä
molemmin käsin, puhalsin höyryä pois ja otin hörpyn. Sokeripala hampaiden välissä
teki kokemuksesta täydellisen.

Vanhukset joivat kahvinsa lautaselta. Minusta se näytti ihan hullulta, melkein kuin he
olisivat pilkanneet minua. Mutta muutaman palaneen kielen jälkeen minun oli
myönnettävä, että se oli fiksua. Kahvi jäähtyi heti.

Kun siis join hiljattain bosnialaista kahvia, tuntui kuin kaksi maailmaa olisi kohdannut:
koulun käytävät matikanläksyineen ja talvi-illat kotona, kun lumi kimmelsi ulkona. Kaikki
yhdistettynä samaan juomaan.

Tänä päivänä on toisin. Lapset eivät enää juo kahvia. Minun omat lapseni eivät saaneet
maistaa kahvia kahdeksanvuotiaina. “Ei se ole terveellistä”, sanoin vakavasti. Ja ehkä
siinä on perääkin. Mutta samalla… join itse kahvia lapsena ja tässä minä nyt olen, yhä
riippuvainen. Ilman kahvia en olisi koskaan selvinnyt kertotaulusta. Ja ilman kahvia et
luultavasti edes lukisi tätä tarinaa.
Siispä, nauti kupposestasi!