Kotona rikkaana

Kun monien vuosien jälkeen palaa juurilleen, sinne mistä kaikki sai alkunsa, muuttuu
jälleen lapseksi. Vaikka suurimman osan elämästäni olen elänyt aivan toisenlaisissa
ympäristöissä, kotiseudussa on jotain, mikä puhuttelee suoraan sydäntä.

Tunnistan lapsuuden tuoksut, vastaleikattu ruoho, pihka, tuore leipä. Tunnen
lämpimän ruohon paljaita jalkojani vasten ja kylmän joen veden, joka saa koko kehon
värisemään. Mutta ennen kaikkea tunnen itseni rikkaaksi. Rikkaaksi muistoista, turvasta
ja kiitollisuudesta.

Vaikka elämä muualla on muovannut minut siksi, kuka olen tänään, elää minussa
pohjoisen suomalainen taika, alkuperäinen voima, joka on vuosi vuodelta tullut vahvemmaksi. Se
asuu veressäni, sydämessäni ja sielussani. Minulla on seinä, johon nojata, kun elämä
koettelee. Kun kaikki tuntuu toivottomalta, voin luottaa alkuperääni. Siellä asuu
voimani. Siellä löydän rauhan. Ja kun tuuli kulkee puiden lomassa ja kantaa mukanaan menneiden ääniä, kuulen niiden, jotka ovat kulkeneet ennen minua. Heidän voimansa, kamppailunsa ja
rakkautensa, kaikki elää yhä siinä maassa, jolla seison. Sammaleisten kivien ja
taipuneiden koivujen hiljaisuudessa on viisautta, joka on nähnyt elämää sukupolvien
ajan.

Katson taaksepäin nöyränä ja kunnioituksella. Kaikki ei ollut helppoa, eikä kaikki
valoisaa, mutta elämässä oli rehellisyyttä, yksinkertaisuuden rauhaa, jota ei voi löytää
mistään muualta. Sieltä ammennan rohkeuteni. Siellä muistan, kuka olen, kun maailma
yrittää saada minut unohtamaan.

Joka kerta kun palaan, en jätä ainoastaan jalanjälkiä soratiehen, kerään myös talteen
osia itsestäni, jotka ehkä olin matkalla kadottanut. Kylmässä vedessä, hiljaisessa
metsässä, polttopuun ja kesäniityn tuoksussa palaan sisäiseen paikkaan, jossa kaikki on
ehjää.

Ehkä juuri se on se koti, ei paikka kartalla, vaan olotila. Paikka, jossa sydän lyö hitaammin,
ajatukset selkeytyvät ja sielu saa levätä.
Äiti ja isä ovat siellä. Eivät vain talossa, joka yhä seisoo paikallaan tuttuine äänineen ja
tuoksuineen, vaan kaikessa ympärilläni. Siinä, miten aurinko osuu portaille, joilla ennen
istuimme, kahvikupin kilinässä ja naurussa, joka yhä kaikuu seinien sisällä. He kantavat
mukanaan tarinaani, omia muistojaan, ja kohtaavat minut samalla ehdottomalla
rakkaudella kuin lapsena.

Myös sisarukseni odottavat siellä. Kukin omine elämineen, kokemuksineen ja arpineen,
mutta katseella, joka sanoo: ”Minä tiedän, mistä sinä tulet.” Meidän välillämme on
hiljainen kieli, rakennettu lapsuuden leikeistä, sisarusriidoista ja öistä keskiyön
auringon alla. Mitään ei tarvitse selittää, kaikki vain on.

Kun kokoonnumme jälleen, tässä maisemassa, joka kätkee yhteiset juuremme, tuntuu
kuin astuisin lämpimään syliin. Aika on ehkä kulunut, mutta siteet eivät koskaan
katkenneet. Kannamme toisiamme tavoilla, jotka joskus unohdamme mutta aina
muistamme, kun jälleen kohtaamme.

Ja siellä, kaiken tutun keskellä, voin vihdoin hengittää vapaasti. Heidän läsnäolossaan ja
tämän paikan hiljaisessa voimassa, minä tulen jälleen kokonaiseksi.