Talviyö susien kanssa joita ei ollut

Pohjoisen pimeydessä on jotain erityistä. Lumi, hiljaisuus ja varjot herättävät sekä naurua että kylmiä väreitä, varsinkin silloin, kun alkaa miettiä, nukkuvatko sudet vai liikkuvatko ne metsässä. Tämä on tarina kylmästä talviyöstä, vilkkaasta mielikuvituksesta ja rakkaudesta pimeyteen, joka sekä pelottaa että lohduttaa.

Pimeys on aina kiehtonut minua. Miten maailma muuttuu, kun valo katoaa tai jää vain hämäräksi kajoksi. Varjot venyvät ja vääristävät muotoja, värit katoavat, ja se mikä päivällä tuntuu turvalliselta, tuntuu yöllä vieraalta. Silti en ole koskaan oikeastaan pelännyt pimeää. Päinvastoin, se on kuin se pitäisi kädestä kiinni. Näet tuskin mitään, mutta jostain syystä se rauhoittaa. Kuin maailma kuiskaisi: nyt on aika levätä.

Totta kai pimeys voi myös tuntua uhkaavalta. Kun ei näe, mitä siellä ulkona piilee, mielikuvitus alkaa laukata. Mutta mitä me oikeastaan pelkäämme? Varjoja? Eläimiä? Vai itseämme?

Muistan yhden talvi-illan. Olimme juhlissa naapurissa, ja minun piti käydä kotona ulkoiluttamassa koiraa. Oli kylmä ja pimeä, mutta kuu loisti kirkkaasti ja lumi heijasti sen valoa niin, että koko maisema kimalteli. Puut seisoivat hiljaa lumen peitossa ja varjot lankesivat pitkinä pelloille. Oli niin hiljaista, että tuntui kuin aikakin olisi pysähtynyt. Sitten taivaalle syttyivät revontulet. Kuin taideteos: vihreää, sinistä, violettia, värejä valkoisen yllä, kuin luonto olisi päättänyt pitää oman yökonserttinsa.

Otin serkkuni mukaani seuraksi. Kaikki tuntui rauhalliselta, kunnes hän kysyi: ”Nukkuvatkohan sudet nyt vai metsästävätkö ne yöllä?” Katsoimme toisiamme sanomatta sanaakaan. Askeleet nopeutuivat, ja pian juoksimme. Emme siksi, että kuulimme jotain eikä siellä oikeasti ollut mitään. Vaan siksi, että pimeys ei tarvitse todisteita saadakseen meidät juoksemaan.

Kotona nojailimme läähättäen kaiteeseen. Kuului vain hengityksemme, kunnes purskahdimme nauramaan. Nauroimme sille, miten hölmöjä olimme olleet, peloissamme susista, joita tuskin edes oli lähistöllä. Mutta meidänhän piti palata takaisin juhliin. ”Juostaan varmuuden vuoksi”, serkkuni sanoi. Niinpä juoksimme taas, tuuli kurkussa, lumi kengissä ja sudet mielikuvituksessa. Keuhkoissa poltti, mutta pelko antoi voimaa. Sillä usein me emme juokse todellisesta vaarasta, vaan siitä, mikä ehkä voisi olla vaara.

Ihmisen luontoon kuuluu olla varuillaan pimeässä. Se on vanha selviytymiskeino, sama joka käskee meitä olemaan silittämättä karhua tai vastaamatta tuntemattomaan numeroon. Minussa tuo varovaisuus on kuitenkin vain puolikas. Tunnen kyllä vieläkin sen tunteen, että joku jahtaa pimeässä, mutta harvoin se on pelkoa, se on vain mielikuvituksen kepponen.

Pohjoisen pimeys on kuitenkin aivan muuta kuin etelän. Siellä se on syvempää ja voimakkaampaa, mutta samalla kauniimpaa, se ympäröi sinut, muttei tukahduta. Sillä vaikka pimeys olisi syvintä mahdollista, kuu, tähdet ja revontulet yhdessä lumen kanssa tuovat siihen oman valonsa. Valon, joka ei häikäise, mutta kertoo, ettet ole yksin.

Etelässä pimeys on toisenlaista. Se laskeutuu nopeasti, ympäri vuoden. Mustaa ilman taikaa. Ei revontulia, vain katuvalot, jotka vilkkuvat, ja autonajovalot, jotka vilahtavat ohi. Mutta pidän pimeästä silti. Pimeydessä ajatukset saavat tilaa, siellä mahtuu nauru, pelko ja hiljaisuus. Siellä mielikuvitus saa juosta vapaana, joskus ihan kirjaimellisesti.

Joskus se on susi, jota ei ole. Joskus kuu kuiskaa, maisema hengittää ja revontulet muistuttavat, että on ihan sallittua olla vähän peloissaan kunhan muistaa nauraa sille, kun on ensin vähän juossut….