Juurieni laulu

Minä vartuin metsän keskellä.
Paikassa, jossa puut kuiskivat ja pieni joki lauloi omia tarinoitaan.
Se joki… se oli pieni, mutta minulle se oli koko maailma.
Kesäisin juoksin paljain jaloin sen rannoilla.
Rakensin patoja, uitin tuohiveneitä, katselin, kuinka virta kantoi mukanaan lehtiä ja
unelmia.
Metsä ympärillä oli kuin toinen koti lämmin, hengittävä, suojeleva.
Talvisin, kun joki jäätyi, luistelin sen pintaa pitkin.
Teimme retkiä paksun lumen keskelle, sytytimme nuotioita, kuuntelimme
pakkasen laulua oksissa.
Se elämä… se oli yksinkertaista.
Mutta silloin, silloin se oli kokonainen.
Vuodet kuluivat.
Elämä kuljetti minut pois toiseen maahan, toisiin metsiin.
Ruotsi on antanut paljon.
Se on ollut uusi koti, uusi mahdollisuus.
Mutta…
syvällä sisimmässäni
minun juureni itkevät.
Ne kaipaavat sitä jokea, sitä metsää,
sitä hiljaisuutta, jossa opin kuuntelemaan
ei sanoja, vaan tuulta, vettä ja taivaan hengitystä.
Pieni jokeni…
se virtaa yhä minussa.
Sen kylmät vedet ja kevään jäiden lähtö
kantavat minua yhä, vaikka jalkani kulkevat vierasta maata.
Minun suomalaisuuteni, minun tornionjokilaisuuteni,
ei ole kadonnut.
Se elää jokaisessa hengityksessäni, jokaisessa kaipuun hetkessä.
Joskus, kun ilta on erityisen hiljainen,
suljen silmäni
ja palaan kotiin.
Siihen pieneen jokeen.
Siihen metsään.
Siihen lapseen, joka juoksee yhä paljain jaloin,
vapaana, kotona.