Hiljaisuuden voima

Hiljaisuuden voima – ajatuksia rauhasta, uskosta ja itsensä löytämisestä

Tässä hiljattain menin YouTubeen etsimään treenivinkkejä, ihan vain hakeakseni uutta inspiraatiota omiin kotitreeneihini. Jep, treenaan kotona. En oikein viihdy punttisalien melskeessä, se tungos, laitteille jonottaminen ja jatkuva hälinä ei vaan oo mun juttu. Kotona saan olla rauhassa, ja pitkän työpäivän jälkeen se oma tila ja hiljaisuus tuntuu erityisen arvokkaalta. Selaillessani videoita, eteen osui klippi, jonka otsikko oli “Vetäydy hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen.” Se ei ollutkaan mikään treeniohjelma, vaan hengellinen video, jossa puhuttiin Raamatusta. Otsikko pysäytti. Hiljaisuus ja yksinäisyys, ne ovat asioita, joita todella arvostan. Klikkasin videon auki.

Hengellisyys on ollut jollain tapaa mukana elämässäni aina. En sanoisi olevani täysin uskossa, enkä ole vieläkään varma, uskonko Jumalan olemassaoloon, mutta kun katson omaa elämääni, sen tapahtumia ja vaiheita, ja vertaan niitä raamatun sanomaan, löydän paljon yhtäläisyyksiä. Minulla on vahva tunne siitä, että meitä ympäröi jokin näkymätön voima, oli se sitten Jumala tai jokin muu, mutta en usko, että me ollaan yksin.

Palatakseni siihen videoon, siinä puhuttiin siitä, miten Jeesus vetäytyi usein hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Hän haki rauhaa, pohti olemassaoloa ja vahvisti hengellistä yhteyttä Jumalaan. Tämä hiljentyminen oli yhtä tärkeää kuin Jumalan sanoman levittäminen. Se sai minut miettimään, mitä tapahtuisi, jos me kaikki tässä kiireisessä, hälyisessä maailmassa pysähtyisimme välillä? Jos otettaisiin aikaa hiljaisuudelle, itsetutkiskelulle. Olisiko se hyvästä? Kyllä! Nykyään yhä useampi etsii yhteyttä itseensä erilaisten matkojen, retriittien ja valmennusten kautta, se on jopa trendikästä, mutta siitä on tullut enemmänkin saavuttamista kuin sitä oikeaa tavoittamista.

Oman sisäisen äänen kuuntelu on noussut tärkeäksi, eikä syyttä, mutta pysähtyminen ja itsensä löytäminen ei vaadi kallista matkaa joogakeitaalle Balille tai viikkoa erämaassa ilman kännykkää. Hiljentyä voi missä tahansa: kävellessä metsässä, istuessa laiturin päässä, rannalla, pimeässä huoneessa, tai vaikka kotisohvalla kuulokkeet päässä. Tärkeintä ei ole paikka, vaan se, että uskaltaa olla yksin ajatustensa kanssa, pysähtyä ja kuunnella. Tein työtä käskettyä.

Asetin jokaisen treenijakson loppuun rauhoittavan hetken, pienen oman rituaalin. Kävin makuulle, suljin silmäni ja kuuntelin hiljaisuutta. Keskityin hengitykseeni ja annoin kehon hiljalleen rentoutua. Tunsin, miten keveys valtasi koko olemuksen, melkein kuin olisin millä hetkellä hyvänsä voinut leijua pois tästä maailmasta. Löysin rauhan, joka kerta. Ja se kävi minulle ihan luonnostaan, olenhan rauhallinen sielu. Mutta silti, kaiken sen sisäisen levon rinnalla, jokin painoi mieltä. Taakka, joka on kulkenut mukana vuosien ajan.

Olen usein saanut kuulla kysymyksiä, jotka tuntuivat syyttäviltä, vaikka ne ehkä eivät sellaisiksi olleet tarkoitettu: ”Miksi sä tuijotat seinää ja olet hiljaa? Mikä sua vaivaa? Sano nyt jotain.” Ne hetket, jolloin olin vain pysähtynyt , miettimässä, hengittämässä, olemassa eivät olleet ymmärrettyjä. Hiljaisuus ei ollut sallittua. Ikään kuin rauhoittuminen olisi ollut jotain väärää. Kuin pitäisi aina olla äänessä, tekemässä, selittämässä, reagoimassa. Mutta eihän se ole luonnollista meille kaikille.

Joillekin meistä hiljaisuus ei ole vaikenemista, se on tapa olla olemassa. Tapa kuulla omaa sisintään. Vasta nyt, ihan kuluneen vuoden aikana, olen alkanut ymmärtää ja hyväksyä sen, että oma tapani olla maailmassa ei ole väärä. Hiljaisuus ei tee minusta etäistä tai sulkeutunutta, se on minulle latautumista, yhteyttä johonkin syvempään. Se on hetki, jolloin kuulen itseni selkeimmin. En enää yritä selittää sitä kaikille, enkä koe tarvetta puolustella. Jokainen meistä on erilainen. Joillekin rauha löytyy ihmisten keskeltä, vilinästä ja keskusteluista, mulle se löytyy hiljaisuudesta, omasta tilasta, pienistä hetkistä, joissa ei tarvitse esittää mitään. Olen oppinut, että kaikki eivät tule koskaan täysin ymmärtämään tätä. Ja sekin on ihan ok. Tärkeämpää on se, että itse ymmärrän ja hyväksyn sen. En enää tunne tarvetta täyttää hiljaisuutta sanoilla, jos sydän sanoo toisin. En myöskään enää säikähdä muiden hämmennystä tai kiirettä täyttää tyhjiä hetkiä, ne hetket ei ole minulle tyhjiä, ne on täynnä. Täynnä tunnetta, ajatuksia, rauhaa. Kun sallin itselleni sen tilan, opin näkemään myös muissa sen hiljaisen puolen, joka helposti jää piiloon.

Aloin huomata niitä, jotka vaikenivat kesken keskustelun, niitä jotka katsoivat ikkunasta ulos ja jäivät sinne, ajatuksiinsa. Ja siinä oli jotain kaunista. Niin paljon ihmisyyttä, jota ei aina sanota ääneen. Tämän oivalluksen myötä elämä alkoi muuttua, hiljalleen mutta pysyvästi. Opin kuuntelemaan itseäni paremmin, ei vain silloin, kun kaikki oli hyvin, vaan erityisesti silloin, kun olo oli levoton tai epämääräisesti raskas. En enää juossut sen tunteen ohi. Pysähdyin. Kysyin itseltäni: mitä oikeasti tunnen? Ja hiljaisuudessa vastaus löytyi usein nopeammin kuin sanojen keskellä. Ihmissuhteissakin tapahtui muutosta. En enää väkisin täyttänyt tilaa puheella. En yrittänyt korjata toisten hiljaisuutta omillani. Sen sijaan aloin arvostaa niitä hetkiä, kun voitiin vaan olla, ilman painetta sanoa mitään.

Löysin ympärilleni myös ihmisiä, jotka eivät säikähtäneet hiljaisuutta. Joiden kanssa voi istua vaikka tunti sanomatta sanaakaan ja silti tuntea olevansa täysin ymmärretty. Sellainen yhteys on harvinaista, mutta kun sen löytää, sen tunnistaa heti. Myös hengellisyys alkoi saada uudenlaista muotoa. En enää etsinyt vastauksia ulkopuolelta, en yrittänyt väkisin ymmärtää jotain, mitä ei ehkä ole tarkoituskaan täysin ymmärtää. Aloin hyväksyä sen, että usko voi olla hiljaista, kysyvää ja keskeneräistä. Että hengellisyys ei aina tarvitse suuria tunteita tai näkyviä tekoja, joskus se löytyy juuri siitä, kun istut yksin, hengität syvään ja tunnet olevasi osa jotain suurempaa, vaikket osaisi sitä nimetä. Ja ehkä se juuri onkin uskon ydin, luottamus siihen, että vaikka ei tiedä kaikkea, voi silti olla turvassa. Että hiljaisuudessa on joku, joka kuulee, vaikkei kukaan muu sano mitään. Joskus meidän on mentävä kauas, jotta voimme kuulla sen, mikä on ollut lähellä koko ajan.