Pohoinen ja itä / Nord och öster
Kohtalon taival
Isovanhempani, mummi ja pappa, tulivat täysin eri maailmoista. Mummi kasvoi pohjoisen karuissa ja hiljaisissa maisemissa, siellä missä lumi peitti pellot puoleksi vuodesta ja hiljaisuus oli osa arkea. Pappa taas oli kotoisin idästä, Karjalasta, jossa metsät lauloivat ja kylät elivät omassa rytmissään – kieli, tavat ja luonto kietoutuivat toisiinsa kuin vanha, tuttu kansanlaulu.
Papan työtaival alkoi jo lapsena, aivan liian aikaisin. Kädet oppivat kantamaan vastuuta ennen kuin ne ehtivät kunnolla leikkiä. Elämä kuljetti häntä halki Suomen, ajan halki, kohti tuntematonta ja lopulta Tornionlaaksoon, mummini luo. Sinne, missä maailma oli hiljaisempi mutta sydänääni voimakkaampi.
He syntyivät aikana, jolloin Suomi oli vielä osa Venäjän imperiumia. He kasvoivat maailmassa, jossa kansakunnan kohtalo oli avoin, ja tulevaisuus epävarma. He elivät läpi itsenäistymisen sen kipujen ja ylpeyden , sota-ajan varjot, menetykset ja jälleenrakennuksen myrskyt. Kaiken sen keskellä he löysivät toisensa. Ei ehkä suurin elein, mutta varmasti ja kestävästi.
Ja juuri siitä, siitä kohtaamisesta, alkoi meidän tarinamme. Meidän juuremme, meidän ääni, meidän elämä.
Onnekseni sain monta vuotta yhteisiä hetkiä mummini kanssa, ja vaikka reuman vääristämät nivelet ja tuskainen keho häntä piinasivatkin, oli hänellä aina hymy huulilla ja ystävällinen sana valmiina kielellä. Mummi, supersankarini. Muistan erityisesti ne monet hetket kun sain istua hänen sylissään siinä punaisessa keinutuolissaan, ja miten tunsin turvaa ja rakkautta hänen hyräillessään jotakin sävelmää, samalla kun tutkiskelin hänen vääristyneitä sormiaan.
Ne kädet olivat rakentaneet kodin ja kasvattaneet lapset keskelle metsää pienen joen viereen joka kiemurteli rauhallista menoaan metsän syvyyteen. Vain metsää. Kädet työstä uupuneet, jotka kylmässä jokivedessä huuhteli pyykin ja kantoi vedet perheelle ja karjalle. Sitä suomalaista sisua joka virtaa meissä kaikissa mutta joka ei näytä olemassa oloaan jos sitä ei tarpeeksi kutsuta. Sitä suomalaista tahdon voimaa selviytyä vaikeammastakin oloista. Kaikki tämä on annettu meille perinnöksi, mutta me emme aina arvosta sitä ennen kuin omalle kohdallemme tuodaan esteet.
Vereni kantaa jokiveden kylmää ja loputonta kaihoa, sitä periksiantamattomuutta ja rohkeutta kovankin paikan edessä. Niitä sairauden vääristämiä käsiä ja pikkupojan toivotonta koti-ikävää. Heidän raskasta matkaansa, mutta elämän voimaa ja taisteluhenkeä. He elävät minussa, ja kulkevat vierelläni koko elämäni ajan. Supersankarini, elämäni antajat ja sen johtajat. Minussa kohtaavat pohjoinen ja itä, kahden maailman elämät, joen jatkuvaa poreilua loputtoman metsän sylissä, laulu karjalan muinaisita tarinoista.
Självklart! Här är en känslosam och trogen svensk översättning av Kohtalon taival – ”Ödets stig”:
Ödets stig
Mina farföräldrar, mummi och pappa Farmor och farfar), kom från helt olika världar.
Mummi växte upp i det karga och tysta norr, där snön täckte fälten halva året och där tystnaden var en naturlig del av vardagen. Pappa däremot kom från östfrån Karelen där skogarna sjöng och byarna levde i sin egen rytm, där språk, seder och natur flätade sig samman som en gammal, välbekant folkvisa.
Pappas arbetsliv började redan som barn, alldeles för tidigt. Hans händer lärde sig bära ansvar innan de ens hunnit leka färdigt. Livet förde honom genom Finland, genom tiden, genom det okända och till slut till Tornedalen, till mummi. Dit, där världen var tystare men hjärtats röst desto starkare.
De föddes i en tid då Finland ännu tillhörde det ryska imperiet. De växte upp i en värld där nationens öde var osäkert och framtiden höljd i dunkel. De levde genom självständighetens smärta och stolthet, krigets skuggor, förlusternas tyngd och återuppbyggandets stormar. Och mitt i allt detta fann de varandra. Kanske inte med stora gester, men med en säkerhet och uthållighet som höll livet ut.
Och just där, i det mötet, började vår berättelse. Vår rot, vår röst, vårt liv.
Jag hade lyckan att få många år tillsammans med min mummi. Trots att reumatismen vridit hennes leder och kroppen plågades av smärta, fanns där alltid ett leende på hennes läppar och ett vänligt ord på tungan. Mummi min superhjälte. Jag minns särskilt de många stunderna då jag fick sitta i hennes knä i den röda gungstolen. Hur jag kände mig trygg och älskad medan hon nynnade på någon liten melodi, och jag undersökte hennes krokiga fingrar.
De där händerna hade byggt ett hem och uppfostrat barn mitt ute i skogen, intill en liten slingrande å som stilla letade sig in i skogens djup. Bara skog runtomkring. Händer, trötta av arbete, som sköljt tvätt i iskallt åvatten, som burit vatten åt både familj och boskap. Den där finska sisun som finns i oss alla, men som inte visar sig förrän den verkligen behövs. Den viljekraft som får oss att överleva, trots allt. Allt detta har vi fått som arv men vi förstår inte alltid dess värde, förrän livet själv ställer hinder i vår väg.
Mitt blod bär på åvattnets kyla och den oändliga längtan. Den envisheten, det modet som växer i motgång. De sjukdomsformade händerna och en liten pojkes hopplösa hemlängtan. Deras tunga vandring men också livskraften och kampviljan. De lever i mig, och vandrar vid min sida genom hela livet. Mina superhjältar, mina livgivare, mina vägvisare.
I mig möts norr och öst. Två världars liv, älvens eviga porlande i den ändlösa skogens famn, och sången från Kareliens gamla sagor.