Missä varjot lepäävät

Palaan sinne, missä varjot lepäsivät.
Tornionlaakson hiljaisiin maisemiin,
missä Mellajoki yhä virtaa
kuin huomaamaton laulu lapsuuteni ajasta.

Siellä kasvoin,
metsän ja joen välissä,
heinäpeltojen kutkuttavissa heinissä,
kesäiltojen pehmeässä valossa,
jolloin yö ei tullut koskaan aivan perille.

Juoksin paljain jaloin,
auringon lämmitetty maa kantoi kevyesti,
eikä ollut huolia,
vain tuuli, joka vei ajatukset mennessään.

Joki oli viileä ja kirkas,
se pakotti pysähtymään,
hengittämään syvään
kuin olisi kuullut sydämensä ensimmäistä kertaa.

Mummin syli odotti kuistin varjossa,
lämpimänä, vakaana,
kuin paikka, jossa mikään ei voinut kadota.
Hän tuoksui kesältä ja marjoilta,
hän oli se, mitä silloin kutsuin turvaksi,
ennen kuin tiesin sanan merkityksen.

Olen taas siellä,
lapsuuteni ajassa,
jolloin varjot pysyivät piilossa,
eivät hiipineet vielä ajatuksiin,
eivät kätkeytyneet sanojen väleihin.
Kaikki oli avointa, kirkasta, näkyvää
kuin aamukaste heinän varrella,
hetkessä, ennen kuin se haihtuu.

Siellä kaikki oli yksinkertaista.
Ei tarvinnut tietää mitä tulee,
riitti että oli olemassa.
Ja että aurinko valaisi myös sen,
mitä emme vielä ymmärtäneet.

Siellä, lapsuuden laaksossa,
missä varjot eivät peittäneet vaan lepäsivät,
opin, että joskus mennyt ei katoa,
se vain odottaa,
hiljaisuudessa, koivujen keskellä.