Korpinvarjo – novelli

Aureli, Jokimaan tytär, elää hiljaisessa kylässä joen varrella, jossa luonto ja muinaiset uskomukset kulkevat arjessa mukana. Hänen sisällään elää tieto erilaisuudesta, kyvystä kuulla metsän ääni ja aistia tuleva. Kun korppi tuo varoituksen ja menneisyys herää henkiin, Aureli joutuu kohtaamaan kohtalonsa ja sen, mitä ei voi paeta.

Osa I

Yö ja varjo

Pirtissä leijui savua. Tulipaikan kipinäpoika oli nukahtanut ja unohtanut ylläpitää
liekkiä. Kylmät väreet kulkivat käsivarsiani pitkin, ja vedin villapeittoa tiukemmin
käsieni suojaksi. Oli hiljaista, vain käki kukkui yksinään metsän pimeässä
aamussa.
En saanut enää unta. Nousin varovasti, jotteivät pienemmät sisarukseni heräisi.
Sängyn laidat olivat korkeat, ja oli vaikea päästä nukkuvien yli tallomatta ketään.
Otin villapeittoni hartioille ja hiivin ulos pimeään yöhön.
Yö oli aina kiehtonut minua. Kuu ja tähdet, hiljainen luonto, ne odottivat
vierailijaa, joka ymmärtäisi kaiken ilmassa leijuvan. Mutta tänään jokin oli toisin.
Jokin levoton värinä tuntui ilmassa, ja se sai ihoni kananlihalle ilman näkyvää
syytä.
Oli syksy, ja puiden lehdet putoilivat hiljaa, jättäen oksat paljaiksi talvea
odottamaan. Jalkojani paleli, ja etsin paksumpaa ruohikkoa, johon painaa varpaat
suojaan. Luonto oli aina vetänyt minua puoleensa, sen rauhallisuus ja lempeä
syleily. Joskus tuntui kuin kuulisin kivien ja puiden kuiskivan menneistä ajoista,
ajoista ennen ihmisen aikaa.
Korppi lensi aivan läheltäni ja istahti koivunoksalle, jonka juuressa seisoin. Sen
pikimusta höyhenpeite kiilsi kuun valossa, ja tummat silmät tuijottivat minua kuin
se olisi halunnut puhua. Korppi, manalan seuralainen. Sen läheisyys oli enne, ja
usein surun airut.
Viileä viima kulki lävitseni. Tärisin kylmästä ja jostain muusta. Jotain pahaa oli
tapahtumassa. Juoksin takaisin pirttiin.
Kipinäpoika oli herännyt ja yritti kiireellä saada tulta syttymään ennen kuin äiti
heräisi. Hänen kohmeiset sormensa eivät totelleet, eikä kipinä tarttunut.
Kumarruin auttamaan. Lopulta, pitkän yrittämisen jälkeen, kuivat koivuntuohet
roihahtivat. Lämpö otti kylmät sormemme syleilyynsä.
”En kerro äidille, älä huoli,” sanoin nähdessäni hänen huolestuneet kasvonsa.
Silitin pojan vitivalkoista tukkaa. Hänen huulilleen hiipi virne, kun hän lisäsi puuta
tulisijaan.
Hänen nimensä oli Anto. Hän oli ollut meillä siitä asti, kun joku oli jättänyt hänet
portaillemme pienenä. Nyt kuusivuotias. Hän ei ollut koskaan puhunut
sanaakaan, mutta osasi kyllä kuunnella. Hän kuului perheeseemme, samalla
tavalla kuin me muutkin.

Aureli, jokimaan perillinen.
Aureli oli tiennyt jo lapsena, ettei hän ollut aivan samanlainen kuin muut. Ei siksi,
että hän olisi ollut parempi tai erikoisempi, mutta jokin hänen sisällään kertoi siitä
erilaisuudesta, ettei ihan täysin kuulunut tähän maailmaan. Hän näki asioita, joita
muut eivät nähneet. Hän kuuli, kun metsä puhui, vaikka puut olivat hiljaa.
Hän ei osannut pelätä yksin olemista. Päinvastoin silloin hän tunsi olonsa
kokonaiseksi. Kun hän käveli yksin harjun laella, jossa isä oli kadonnut, jokainen
puu tunnisti hänet. Jokainen sammalpeitteinen kivi hengitti samaa rytmiä. Kun
hän laski kätensä maahan, se tuntui lämpimältä, elävältä ja hän tunsi maan
hengityksen.
Hän muisti, miten oli pienenä istunut kotijoen rannassa sumun noustessa veden
ylle. Silloin hän oli kuullut sen, ei äänenä, vaan varmuutena: “Sinä kuulut tänne,
mutta et ainoastaan tänne.” Se ei ollut pelottavaa. Se oli totta.
Kylässä häntä katsottiin kauniina, ja siitä kuiskittiin, haaveiltiin, suunniteltiin.
Sulhasen etsintä ei ollut pelkästään perheen asia. Se oli kylän asia, heimon asia,
sopimusrauhan ja perinteiden mukainen asia. Vanhemmat vaimot ehdottelivat, ja
naapuripirtin leski jo laski päiviä, milloin voisi lähettää poikansa tuomaan hunajaa
ja tutkailemaan vastaanottoa.
Mutta Aurelin äiti, vahvaselkäinen ja hiljaa hymyilevä nainen, ei ollut sellainen,
jota painostettiin.
“Tiedän kyllä, että kylä huolehtii meistä kaikista,” hän oli sanonut kerran, kun
vanhin vaimoista ehdotti, että Aureli olisi syytä liittää lahdelman väkeen. “Mutta
vaikka rauha olisi kallis, minun tyttäreni ei mene kenellekään, ennen kuin sydän
sanoo kyllä. En aseta lastani enkä sukuani toisten käsiin, jos siinä ei ole hänen
tahtonsa ääntä.”
Hän sanoi sen lempeästi, mutta siinä oli kivijalkaa. Sen jälkeen kukaan ei ollut
puhunut asiasta suoraan, ainakaan äidille.
Aureli oli kuullut keskustelun oven raosta ja kantoi niitä sanoja sisällään kuin
sydämen suojaa. Hän ei vielä tiennyt, mitä hänen sydämensä sanoisi, mutta tiesi
jo, että se ääni oli hänen omansa. Äiti oli antanut hänelle luvan kuunnella sitä,
vaikka maailma ympärillä puhuisi kovemmin.
Heidän arjessaan oli hiljainen rytmi. Aamuisin Aureli nousi ennen muita, piti
kipinäpoikaa hereillä, kantoi veden ja pyyhki oljenkorret lattialta. Anto, mykkä
kipinäpoika, kulki hänen kannoillaan kuin varjo. He eivät tarvinneet sanoja.
Heidän välillään kulki hiljaisuuden kieli.
Ruoka ei ollut yltäkylläistä, mutta riitti. Leipää, keittoa, kuivattua kalaa, marjoja,
kaikki omin käsin tehtyä ja kerättyä, kaiken taustalla äidin varmat, äänettömät liikkeet.
Luonto antoi meille sen mitä tarvitsimme ja me kiitimme siitä. Rituaali, joka oli
esi-isiemme perintöä.
Mutta ennen, kun isä vielä eli, pirtissä oli naurua.
Isä oli ollut metsästäjä. Metsä oli hänen toinen kotinsa, hän oli poissa joskus
kuukausia. Hän osasi liikkua äänettömästi, tiesi missä hirvi lepäsi, missä riekko.
Hänellä oli kyky pysähtyä ennen kuin näki, ja hän kysyi aina maaäidin lupaa
ennen saaliksi joutuvaa eläintä. Illalla, kun tuli paloi, hän kertoi tarinoita:
karhusta, joka kantoi salaisuuksia, puista, jotka liikkuivat, kun kukaan ei katsonut,
eläimistä jotka eivät olleet vain eläimiä.
Sitten tuli se kevät.
Isä lähti metsään eikä palannut. Kolmen päivän päästä löydettiin hänen kirveensä
ja repaleiset vaatteensa harjanteelta, pyhältä maalta, jonka ympärillä sammal
kasvoi syvemmässä vihreässä kuin missään muualla. Siellä asui karhu. Mutta ei
mikä tahansa karhu vaan Haltija-Karhu, hopeatäpläinen uros, jonka silmissä liikkui
jokin, jota ihmiset eivät osanneet mitata.
Isää ei koskaan löydetty. Vanhin tietäjä sanoi, että sellaisen karhun surmaamana
ihminen ei kuollut vaan nousi ja sai uuden muodon. Isän henki oli siirtynyt
tuonpuoleiseen karhuna, kuten tarinat kertoivat. Se oli pyhä kohtalo. Eikä äiti
itkenyt. Hän peitti kasvonsa taljalla, jonka isä oli jättänyt pirtin oven pieleen
vuotta aiemmin ihan kuin olisi tiennyt, että se päivä tulisi.
Aureli ei puhunut isästä usein. Mutta aina kun hän näki karhun jäljen metsässä,
hän pysähtyi. Sulki silmänsä. Ja kuiskasi jotakin, mitä kukaan muu ei kuullut.

Korppi
Aureli oli huomannut sen useammin kuin kerran, korpin. Se ei ollut tavallinen
lintu, ei sellainen, joka lehahtaa hetken mielijohteesta lähimmälle aidalle. Tämä
lintu ilmestyi vain silloin, kun ilma oli raskas ja hetki seisoi paikoillaan ja sen
läsnäoloa ei suuremmin kaivattu.
Korppi oli manalan seuralainen. Niin vanhat sanoivat. Se ei ollut kuoleman tuoja,
mutta sen katse oli varjo, ja sen läsnäolo enteili pahaa tulevaa tai jonkin loppua,
ehkä jonkun. Jos korppi tuli lähelle, oli parempi pysähtyä ja kuunnella, sillä silloin
hiljaisuus puhui.
Se istui nytkin pirtin kynnyksen edessä, aivan kuin olisi odottanut. Sen silmät,
mustemmat kuin yön varjot, porautuivat Aureliin. Ei pyytävästi, ei pelokkaasti
vaan kuin olisi vaatinut häntä näkemään sen, minkä piti tapahtua. Sen nokassa
riippui käyrä, kuivunut oksa, jonka toisessa päässä roikkui repeytynyt sulka, ei
korpin, vaan jonkin muun linnun. Väreiltään harmahtava, ikivanhan näköinen.
Aureli ei ensin liikkunut. Korppi jätti oksan Aurelin eteen ja hän laskeutui hitaasti
ja otti oksan käsiinsä. Heti, kun hänen sormensa koskettivat sulkaa, koko hänen
kehonsa kivettyi. Hän ei nähnyt, mutta tunsi maata, joka ei hengittänyt, metsän,
joka ei vastannut, ja syvyyden, josta nousi ääni ilman sanoja. Se oli varoitus, ei
kuva vaan varmuus, jotakin oli tulossa, ja sen läsnäolo ei kysyisi lupaa.
Korppi lehahti oksalle hänen yläpuolelleen. Se ei päästänyt ääntä, mutta sen
olemus tuntui kuin painona rinnassa. Se odotti.
Anto ilmestyi hänen vierelleen, äänettömästi kuten aina. Hän näki miten Aurelin
kasvot olivat muuttuneet valkoisiksi, ja miten hän seisoi liikkumatta katse kiinni
maassa.
Aureli kuiskasi: ”Se toi viestin, tuo korppi, viestin jostakin pahasta.”
Anto ei vastannut, mutta hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Hän tiesi. Hän oli
aina tiennyt enemmän kuin hänen hiljaisuutensa antoi ymmärtää.
Korppi käänsi päänsä hitaasti ja lehahti lentoon. Se kaartoi suoraan
metsänreunaa kohti, ei minne tahansa, vaan sinne, missä isän kirves oli kerran
löydetty. Siihen pyhään maahan, jonne kukaan ei mennyt ilman syytä. Sinne,
missä haltija-karhun silmät vielä odottivat.
Aureli tunsi sydämensä lyönnin muuttuvan raskaammaksi. Tämä ei ollut enää
uteliaisuutta, ei metsän kutsua tai seikkailun kipinää. Tämä oli kutsu johon oli
vastattava, mutta jonka hinta ei ollut vielä tiedossa.
Korppi ei tuonut lupauksia. Se toi totuuden. Ja joskus totuus oli juuri se, mitä
pelättiin.

Jokimaa, Jokihärmän klaani
Me asuimme Jokimaassa, kylässä, joka oli rakennettu joen varteen metsien
suojaan. Joki kiersi kylän halki, ja sen virtaus rytmitti elämää: vuodenkiertoa,
työtä ja tarinoita. Joella oli nimi vain mielessä ja vanhoissa sanoissa, me
kutsuimme sitä vain joeksi, koska mitään muuta ei tarvittu. Sen äärellä
synnyttiin, kastettiin ja kuoltiin. Se oli osa kaikkea.
Koko kylä kuului Jokihärmien klaaniin. Se oli vanha suku, jonka tavat olivat
kulkeneet mukana niin kauan, ettei kukaan enää muistanut niiden alkuperää.
Rituaalit eivät olleet näyttäviä tai juhlallisia, vaan arjen lomaan sulautuneita:
kevätsauna, syksyn hiljaiset kiitokset metsälle, varhaisaamun hiljaisuus ilman
sanoja. Niitä ei selitetty, ne vain tehtiin.
Meidän kotimme, Tuulentupa, seisoi kylän laidalla, missä laakson tuuli liikkui
vapaammin. Äiti oli käytännöllinen ja vahva, sellainen, joka ei hakenut huomiota,
mutta jonka sanaa ei sivuutettu. Kun vanhemmat kylänvaimot alkoivat puhua
minusta ja tulevasta liitosta lahdelman väkeen, äiti sanoi suoraan:
”Minun tyttäreni ei mene kenellekään, ellei hän itse niin tahdo.”
Siihen loppui puhe. Minulle se antoi luvan kuunnella omaa tahtoani, vaikka kylä
olisi toista mieltä.
Klaanin laidalla eli noita. Hän ei ollut johtaja eikä parantaja, mutta hänen sanansa
painoivat silloin, kun tavallinen tieto ei riittänyt. Hän asui syrjässä, pienessä
majassa metsänreunan notkelmassa, jossa joki teki pienen kaarroksen. Majan
seinät olivat harmaantuneet, katto sammaleinen ja piippu vinossa. Pihalla kasvoi
yrttejä, kivikehiä ja merkkejä, joita ei selitetty.
Sisällä tuoksui maa, savu ja kuivattu kasvi. Jokaisella esineellä oli paikkansa,
mutta mikään ei ollut koriste. Hän itse oli pienikokoinen, kumararyhtinen, kädet
uurteiset, kynnet tummat, hiukset harmaat ja usein huivin alla. Hän ei hymyillyt
eikä puhunut turhaan. Hänen katseensa oli tarkka ja syvä, sellainen, joka näki
ilman että kysyi.
Kyläläiset suhtautuivat häneen kunnioittavasti mutta etäisesti. Häntä ei
lähestytty ilman syytä, eikä hänen nimeään lausuttu ilman tarkoitusta.
Vanhimmat muistivat hänen avullaan pelastetut, mutta nuoremmat kiersivät
hänen polkunsa. Hän ei ollut osa arkea, mutta kuului kylään yhtä selvästi kuin joki
tai tuuli.
Minut lähetettiin hänen luokseen yhtenä kuumana kesäpäivänä. Äiti sanoi vain,
että minun pitäisi mennä, ensin yritin keksiä tekosyitä välttääkseni äitini tahtoa,
mutta hän ei perääntynyt. Saavuttuani noidan majalle, hän ei kysynyt syytä
vierailuuni vaan osoitti paikkaa, johon istua, ja ojensi kätensä. Kun annoin oman
käteni, hän tutki kämmentäni hiljaa. Hänen katseensa tarkentui. Sitten hän
jähmettyi.
Hän näki jotakin, mitä ei sanonut ääneen.
Mielessään hän näki meren, joka ei ollut vettä vaan liikkuvaa tummaa sumua.
Hän näki tulen, joka ei polttanut mutta tuhosi kaiken alleen. Hän näki kolme
varjoa, jotka kulkivat ympärilläni, yhdellä hahmoista oli suuri valta, ei eivät olleet
suojelijoita eivätkä vihollisia. Ja hän näki oven, vanhan ja kaiverruksin merkatun,
raskaan kivimuurin, jonka takana odotti hiljaisuus, ei rauhallinen vaan tietoinen.
Oven, josta ei palattaisi entisenä.
Kun hän päästi irti, hänen katseensa oli tyyni mutta muuttunut. ”Sinun polkusi ei
ole kevein, mutta se on sinun,” hän sanoi.
Sen jälkeen en palannut. Mutta jos kohtasimme polulla, hän katsoi minua aina
hieman pidempään. Ei enää kuin ketä tahansa. Ei varoen, mutta tarkkaillen. Minä
en kysynyt. En tarvinnut vastausta koska tiesin, että se tulisi ajallaan.
Hiljalleen aloin huomata asioita, joita ei ollut opetettu. Miten savun suunta kertoi
enemmän kuin sanat, tai miten tietty polku tuntui väärältä silloinkin, kun se
näytti helpoimmalta. Aloin muistaa muotoja, tuntea merkkejä, jotka eivät olleet
osa kylän opetusta, mutta eivät täysin vieraitakaan.
Noita ei kutsunut minua luokseen enää, mutta hän ei myöskään sulkenut oveaan.
Se oli hänen tapansa sanoa: olet huomattu. Ja jos tulee hetki, jolloin kysyt,
vastaus odottaa siellä missä sanat eivät aina riitä.