Tähtityttö – novelli

Vaikka maailma särkyy, syntyy silti uutta elämää. Pienellä tilalla, jonne suru on asettunut isän jäätyä palaamatta rintamalta, Alina yrittää pitää koossa sen, mikä uhkaa hajota. Hänen lapsuudenystävänsä Elvi kirjoittaa sodan varjosta, jossa ”täällä haisee aina veri”, ja nauru on käynyt harvinaiseksi. Mutta kaiken keskellä syntyy vasikka, tumma, elävä ja jonka otsassa loistaa valkoinen tähti. ”Tähtityttö,” kuiskaa Alina, ja siinä hetkessä tuntuu jälleen mahdolliselta uskoa johonkin. Tämä on kertomus ystävyydestä, menetyksestä ja pienistä toivon kipinöistä, jotka saavat meidät jaksamaan.

Osa I
Alina tuijotti käsiään, jotka olivat veren ja lian peitossa ja vapisivat hillittömästi.
Hän siirsi katseensa taukoamatta saapuviin kuorma-autoihin, loputtomaan
virtaan, joka toi mukanaan haavoittuneita.
Oli heinäkuu. Aurinko paahtoi säälimättömästi, tehden raskaasta työstä vieläkin
tukahduttavampaa. Miesten huudot, vaikerrukset ja nyyhkytykset kaikuvat
korvissani vielä tänäkin päivänä.
No äläpäs nyt…” Alina mutisi Lemmikki-lehmälle, jota hän yritti lypsää. Lehmän
likainen häntä huitoi levottomasti Alinaa kasvoihin.
”Hyvä lehmä sinä olet, Lemmikki vaikka vähän kiukkuliisa oletkin”, Alina jutteli
pehmeällä äänellä ja silitti eläimen pehmeää turkkia, painaen samalla poskensa
vasten sen lämmintä vatsaa. ”Siellä se potkiskelee… Tuleekohan vauvasta yhtä
itsepäinen kuin äitinsä”, hän hymyili lempeästi.
Lemmikki pyöräytti päätään ja viuhautti häntäänsä niin, että maitosanko oli
vähällä kaatua. Alina nauroi ja painoi sen lujasti jalkojensa väliin. Oli toukokuun
lämmin iltapäivä, ja elämä tuntui hetken aikaa keveältä. Kesä oli tulossa, illat,
ystävät, nauru.
Mutta hetki särkyi huudolla.
”Alina! Alina!”
Pikkuveli Veikko juoksi paljain jaloin pihaa pitkin. Hengästyneenä hän yritti puhua,
mutta sanat takertuivat kurkkuun.
”No, mikä nyt?” Alina kysyi, sydän jo valmiiksi levottomana. Hän näki Veikon
kasvoilta jotain, mitä ei halunnut nähdä.
”Isää… isää on tultu hakemaan”, poika sai viimein sanotuksi.
”Mitä?” Alina jäi seisomaan paikalleen. ”Minne?” Hän tarttui veljeään käsivarresta
ja ravisteli. ”Sano jo, Veikko!”
”Rintamalle.”
Sana leikkasi ilmaa kuin puukon terä. Alina jähmettyi. Hän ei saanut enää
henkeä, tuijotti vain veljensä kalpeita kasvoja.
”Tule!” Veikko tarttui siskoaan kädestä, ja he juoksivat kotitalon portaille.
Isä seisoi äidin ja kolmen pienen sisaruksen keskellä, hiljaisuus raskaampaa kuin
koskaan ennen.
”Alina”, isä sanoi vakavasti. ”Sinä olet jo tarpeeksi vanha ottamaan vastuun
tilasta ja auttamaan äitiä kaikessa.” Hän halasi tytärtään pitkään, lujasti.
”Isä… et saa lähteä”, Alina kuiskasi epätoivoisena.
”Minä tulen kyllä takaisin. Älkää huoliko.” Isä yritti hymyillä, mutta hänen
silmissään oli varjo, jota Alina ei ollut koskaan ennen nähnyt.
Musta auto kaartoi pihalta ja katosi mutkan taakse. Isä ei koskaan palannut.
Kolmen päivän kuluttua isän lähdöstä, kesken sateisen aamupäivän, nuori sotilas
seisoi oven edessä lakki kourassa. Hän ojensi äidille taitellun lapun, jossa
ilmoitettiin isän kaatumisesta ja kiitettiin hänen uhrauksestaan isänmaan
puolesta.
Äiti pisti lapun esiliinansa taskuun ja jatkoi haravoimista.
”Vai että kiitetään… Marsalkka itse oikein kiittää…” hän mutisi. Äkkiä hän paiskasi
haravan nurkkaan, löi nyrkillä seinää ja huusi itkunsekaisena niin, että sydän repesi. ”Voi
saatanan saatana!”
Alina vei pienet sisaruksensa makuukammariin, sulki oven ja istuutui vuoteen
reunalle. Hän silitti heidän hiuksiaan ja yritti kuiskata jotain lohduttavaa, vaikka
tiesi itsekin, ettei mikään sana voisi helpottaa sitä tuskaa.
”Missä isä on?” nyyhkytti Liisa hiljaa.
”Koska isä tulee kotiin?” kysyi Aliisa hennolla äänellä.
Alina puri hammasta ja veti pienet tytöt tiukasti itseään vasten, painoi heidät
syliinsä kuin peläten, että elämä ottaisi heidätkin mukaansa. He kaikki itkivät
yhdessä hiljaa, katkonaisesti, sydän murtuneena.
”Isä on nyt enkelten luona, taivaassa”, Alina sai sanottua, ääni värähteli kuin
pakkasessa. ”Hän katselee meitä sieltä ja pitää meistä huolta.”
Hetken ajan huoneessa oli vain hengitys, nyyhkytykset ja kyyneleet. Mutta
jossain Alinan sisällä jokin muuttui, kipinä syttyi. Viha alkoi kasvaa. Ei raivona
ihmisiä kohtaan, vaan vihaa tätä sotaa, tätä epäoikeudenmukaisuutta kohtaan.
Miksi heidän isänsä vietiin? Miksi lasten piti kysyä sellaista, mihin ei ollut oikeaa
vastausta?
Alina ei sanonut mitään siitä vihasta, mutta hän tunsi sen. Se jäi kytemään hiljaa
hänen sisälleen, se antoi voimaa pitää kaikki kasassa, kun maailma yritti hajottaa
heidät.
Kesästä ei tullut sitä, mitä Alina oli toivonut. Ne illat, joista hän oli haaveillut,
ystävien kanssa nauramista, nuotion ääressä laulamista, salaisia keskusteluja
tähtien alla vaihtuivat loputtomaan työhön ja väsymykseen, joka painoi hartioita.
Jokainen aamu alkoi ennen auringon nousua, ja päivän päätteeksi Alina lysähti
sängylle niin uupuneena, ettei kyennyt edes itkemään.
Äiti oli muuttunut hiljaiseksi. Hän hoiti työnsä koneenomaisesti, mutta välillä
Alina huomasi, kuinka tämä seisoi pitkään hiljaa ikkunan ääressä, katse
kadonneena jonnekin, missä musta auto ei olisi koskaan tullut pihaan. Sisarukset
pysyivät lähekkäin, kuin pelkäisivät, että seuraava lähtijä olisi joku heistä.
Mutta kaiken sen harmauden keskellä, aivan kuin maailma olisi halunnut
muistuttaa elämän jatkuvuudesta, tapahtui jotakin kaunista.
Eräänä varhain elokuun aamuna, kun aamu-usva leijui vielä pelloilla ja ilma oli
kostea ja viileä, Lemmikki alkoi käyttäytyä levottomasti. Alina tunsi sen heti, hän
oli tuntenut tämän niin monta kertaa ennenkin. Hän jätti vesisaavit paikoilleen ja
kiirehti navettaan. Siellä, lämpimässä hämärässä, Lemmikki oli käynyt
makaamaan oljille ja puhalsi raskaasti.
Alina istui hiljaa vieressä, silitti tuttua turkkia ja kuiskasi rohkaisevia sanoja. Ja
kun aurinko nousi puiden latvojen yläpuolelle, syntyi pieni, tumma vasikka, elävä
ja villi. Se nousi jaloilleen ennen kuin Alina ehti edes kunnolla puhdistaa sitä, ja
loikki emonsa ympärillä kuin kevään ensimmäinen pääsky.
Sen otsassa oli suuri, valkoinen tähti.
”Tähtityttö”, Alina henkäisi ja itki mutta ei surusta. Se oli puhdasta helpotuksen,
ihmeen ja uuden toivon itkua. Tuo pieni vasikka oli jotakin omaa, jotakin uutta,
jotain, joka ei ollut vielä kokenut sotaa eikä surua.
Pari päivää myöhemmin, kun Tähtityttö jo pomppi pihanurmella leikkisästi ja
Lemmikki katseli sitä silmäkulmastaan, Alina oli perunamaalla hakemassa
perunoita päivälliselle, kun hän kuuli soratiellä tutun äänen.
Renkaat rahisivat, ja perässä kuului heleä vihellys.
”Alinaaa!”
Elvi.
Alina kääntyi ja ehti juuri nähdä ystävänsä jarruttavan kovaa ja hypähtävän alas
satulasta. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat ei vain pyöräilyn jäljiltä,
vaan jostain palavasta päätöksestä.
”Mitä ihmettä sinä täällä?” Alina nauroi ja pyyhkäisi multaiset kätensä esiliinaan.
”Minulla on uutisia!” Elvi sanoi, hengästyneenä mutta täynnä intoa. Hän nojasi
pyöräänsä ja katsoi Alinaa suoraan silmiin.
”Minä liityn Lottiin. Lotta Svärdiin.”
Alinan hymy hyytyi hetkessä. Hän tuijotti Elviä kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä
tämä juuri sanoi.
”Lotat?” hän toisti hitaasti.
”Niin! He tarvitsevat meitä, Alina. Haavoittuneita tulee joka päivä lisää. Meitä
koulutetaan sairaaloihin, keittiöihin, viestintä- ja ilmavalvontatehtäviin. Minä en
enää jaksa olla toimettomana, minä haluan tehdä jotain merkityksellistä.”
Alina nielaisi. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Hänen paras ystävänsä oli lähdössä, ei
mihin tahansa, vaan sotaa kohti. Toisella tavalla kuin isä, mutta silti.
”Ajattelitko kertoa minulle?” hän kysyi lopulta.
”Ajattelin… mutta pelkäsin, että yrittäisit estää”, Elvi sanoi lempeästi. ”Mutta
tiedän, että sinä ymmärrät. Sinä jos kuka.”
He seisoivat hiljaa, vain Tähtitytön loikkiminen rikkoi äänettömyyden.
”Tuo on muuten ihana vasikka”, Elvi sanoi ja hymyili. ”Tähtityttö?”
Alina nyökkäsi, silmissään haikea lämpö. ”Se syntyi juuri silloin kun tarvitsin
toivoa. Ehkä sinä olet nyt jonkun toivon tuoja jossain muualla.”
Elvi astui askeleen lähemmäs ja sulki ystävänsä halaukseen.
”Kirjoitan sinulle, lupaan.”
”Ja minä kirjoitan sinulle takaisin”, Alina vastasi hiljaa.
Kun Elvi lähti ja polki pois, Alina jäi seisomaan perunamaan reunaan, Tähtityttö
vierellään. Taivas oli sininen ja kirkas, mutta sen alla kulki nyt kaksi tyttöä, joista
kumpikaan ei ollut enää aivan entisensä.

Kirje Alinalle, 8. lokakuuta 1941
Rakas Alina,
Tuntuu, että siitä kun viimeksi kirjoitin, on kulunut enemmän kuin vain viikkoja,
kuin olisin elänyt kokonaisen elämän lisää. Aika on täällä erilaista. Päivät valuvat
toistensa yli niin, ettei muista mikä päivä on, ja öisin ei tahdo saada unta, vaikka
silmät kirvelevät väsymyksestä.
Tiedän, että kotona halutaan kuulla toivoa, rohkeutta ja uskoa, mutta en jaksa
enää kirjoittaa pelkkää sievisteltyä totuutta. Sinulle minä voin kertoa, niin kuin
asiat oikeasti ovat. Ja sinä ymmärrät, ilman että minun tarvitsee selittää kaikkea.
Täällä haisee aina veri. Ja pistävä haju, jota en osaa edes nimetä, se tulee
haavoista, kuumeesta, hikiin kastuneista vaatteista, kuolemasta. Jo ensimmäisinä
päivinä opin, miten pitelet päätä kädessäsi niin, ettei mies huomaa pelkoa
silmissäsi. Miten irrotat kiinni palaneet sukat jalasta, vaikka tiedät, että sen alla
on enää puolikas jalka. Ja miten pidät toista kädestä silloin, kun hän kuolee. Siinä
ei tarvita sanoja, pelkkä lämpö riittää.
Usein pojat eivät itke kivusta, vaan siitä että pelkäävät ja siitä, ettei äiti ole
vieressä. Eräs huusi ”äiti” niin kauan, että hänen äänensä katkesi. Minä en
unohda sitä koskaan. Enkä hänen silmiään.
Toisinaan minä kirjoitan kirjeitä heidän puolestaan, niille äideille, vaimoille,
morsiammille. Minulla on vihko, johon olen alkanut kirjoittaa nimiä, jotka muistan.
En tiedä miksi ehkä siksi, etten unohtaisi heitä niin kuin maailma tulee
unohtamaan.
Eniten pelkään, että tästä kaikesta tulee meille jonain päivänä vain numeroita ja
vuosilukuja. Mutta minä en halua unohtaa. Haluan muistaa ne kasvot, ne äänet.
Jotta joku muistaisi, että he olivat oikeita ihmisiä.
Minä olen muuttunut, Alina. En ole se sama tyttö, joka nauroi sinulle
perunapenkissä, kun kompastuit multaan. Täällä nauru on harvinaista. Ja kun joku
nauraa, se kuulostaa oudolta niin vieraalta, että hetken pelästyy. Mutta silti se on
aarre.
Vielä minä toivon, että näen sinut uudestaan. Ja kun se päivä tulee, toivon, että
minussa on jotain tuttua jäljellä.
Pidä Tähtitytöstä hyvää huolta. Lähetä sille rapsutus otsalle. Ja Alina, kerro
minulle, mitä sinulle kuuluu. Kaiken tämän keskellä haluan silti kuulla, miten
elämä jatkuu siellä missä se on vielä vähän ehjempää.
Kirjoita pian.
Sinua kaivaten,
Elvi

Kirje Elville – 22. lokakuuta 1941
Rakas Elvi,
luin kirjeesi monta kertaa. En tiedä, miten päin olisin ollut. Itketti niin, etten
meinannut saada henkeä. Olisin halunnut halata sinua heti. En tiennyt, että
teidän työnne on noin raskasta. Tiesin, että se ei ole helppoa, mutta en sitä, mitä
kaikkea sinä näet ja joudut kokemaan. Ei kukaan ansaitse nähdä niin paljon
kuolemaa. Ei varsinkaan sinä.
Toivon, että et menetä itseäsi siellä, vaikka kirjoititkin, ettet ole enää sama tyttö.
Minusta olet yhä sinä, vaikka maailma onkin muuttanut sinua. Kirjoitat vielä,
muistat nimet, pidät kiinni siitä, mitä et halua unohtaa. Se kertoo, että sydämesi
on yhä oma.
Täällä kotona kaikki jatkuu, tavallaan. Aamut on kylmiä ja pimeitä, ja sisälläkin
hengitys höyryää. Työt ei lopu, ei edes vähene. Äiti on väsynyt, mutta tekee
kaiken niin kuin ennenkin. Ei paljon puhu. Minä yritän auttaa kaikessa, mutta
välillä tulee hetkiä, kun en jaksa muuta kuin mennä navettaan ja itkeä Lemmikin
kylkeä vasten.
Tähtityttö voi hyvin. Se on villi kuin mikä! Juoksee pihaa ympäri, potkii ja
hyppelee, ja Lemmikki mulkoilee sitä kuin pahinta riesaa. Mutta kun minä katson
sitä tähteä sen otsassa, tulee aina sellainen olo, että kaikki ei ole vielä menetetty.
Että elämä osaa syntyä silloinkin, kun kaikki tuntuu loppuvan.
Liisa ja Aliisa kyselevät sinusta. Liisa halusi piirtää sinulle kuvan, laitoin sen
mukaan tähän kirjeeseen. Aliisa sanoi, että sinä nukut tähtien alla, ja minä sanoin
että se voi hyvin olla totta. Tiedän, että katsot niitä samoja tähtiä joskus öisin, ja
ehkä minäkin silloin.
Minä pärjään kyllä. Sinun kirjeesi antoi minulle voimaa. Jos sinä jaksat kaiken sen
keskellä, minäkin jaksan täällä. Lupaan kirjoittaa pian uudestaan. Kirjoita sinäkin,
heti kun ehdit.
Muista syödä ja levätä edes joskus, Elvi. Et sinä voi kantaa koko maailmaa yksin.
Ikävä on kova.
Sinua ajatellen ja odottaen,
Alina