Tähtityttö, osa 2

He tulivat harmaalla kuorma-autolla aamuhämärässä. Lumi narskui raskaiden saappaiden alla, ja höyry nousi hevosten sieraimista. Näin ne jo ennen kuin ne kääntyivät meidän pihaan, sotilaat, joilla oli käsky ja kylmä katse. Tiesin, mitä ne hakivat. Me kaikki tiesimme. Pihapiiriin oli jo iemmin maalattu merkintä: Yksi hevonen, kaksi lehmää.

Mutta ne ottivat myös Tähtitytön. Minun vasikkani. Minun ystäväni.

Minä juoksin ulos ilman takkia, huusin, että se ei ole vielä täysi, että se on liian pieni, että sillä on nimi ja että se tulee levottomaksi, jos minä en ole mukana. Yritin ottaa kiinni sen kaulasta, estää sitä menemästä ramppia pitkin kuorma-autoon, mutta sotilas työnsi minut sivuun. Hänen kasvonsa olivat kuin jäätynyttä järven pintaa, mitään ei päässyt läpi.

”Tarvitsemme eläimet määräyksen mukaan, kaikki tilalliset antavat osansa”, hän sanoi lyhyesti. ”Tämä on määräys.”

Tähtityttö huusi, niin kuin vasikka huutaa emänsä perään, huusin Tähtitytölle että kaikki on hyvin, lupaan etsiä ja tuoda sen kotiin. Jäin seisomaan ja itkin hokemalla Tähtitytön nimeä, uudelleen ja uudelleen.

Kun auto katosi puiden taakse, minä juoksin sisälle. Äiti ei tullut perässä. Hän jäi istumaan portaille hiljaa, kiedottuna harmaaseen villahuiviinsa kuin sumuun.

Sinä yönä en saanut unta. Kävelin edes takaisin tuvassa, kirjoitin Elville ja repäisin paperin. En halunnut kertoa hänelle sitä että minä olin ollut liian heikko, että en voinut pelastaa pientä vasikkaani.

Mutta sitten minä päätin.

Joulukuun alku 1941 – Kirje Elville

Rakas Elvi,

Ne veivät Tähtitytön. Minä en voinut estää sitä. Sitä ei pitänyt edes ottaa, se oli vasikka, ei työhevonen tai lehmä. Mutta ehkä ne eivät enää erottele. Tai ehkä sota vie kaiken, mitä me rakastamme.

Minä en jäänyt siihen.

Minä menin seuraavana päivänä kuntakeskukseen. Sanoin, että haluan liittyä lottiin. Äiti ei sanonut mitään. Hän vain katsoi minua pitkään, ja sitten kääntyi takaisin liesituvan puoleen. Se oli kuin hiljainen siunaus. Tai ehkä vain luopuminen.

Haluan tietää, mihin eläimet viedään. Haluan nähdä ne. Haluan tietää, miten niitä kohdellaan, ja jos Jumala suo, tuon Tähtitytön vielä takaisin. Tai ainakin se tietää, että minä yritin.

Minä aion pitää sinut ajan tasalla. Tiedän, että sinä ymmärrät, miksi minä lähdin.

Rakkaudella,
Alina

Joulukuun puoliväli 1941 – jossain Itä-Suomessa

Juna keinui hiljalleen harmaan maiseman halki. Lumi ei ollut täällä valkoista ja puhdasta kuin kotona, vaan saven ja savun sumentamaa. Ikkunat huurussa. Asemat hylättyjä. Toisinaan joku sotilas nousi vaunuun , märissä huopakengissä, takki jäykkänä pakkasesta, kasvot likaiset ja hiljaiset.

Minä puristin reppuani kuin se pitäisi minut ehjänä. Siellä oli valokuva Elvistä, pieni rukouskirja ja taskun pohjalla pala Tähtitytön karvaa. Olin leikannut sen silloin, kun se vielä nukkui navetan oljilla, pää minun sylissäni.

Asemalla meitä odotti lottajohtaja. Hän ei hymyillyt, mutta ei ollut tyly. Hänen äänensä oli käytännöllinen, väsyneen kärsivällinen. Hän sanoi, että meidät sijoitetaan kenttäsairaalaan. Tehtäviimme kuului puhtaanapito, ruokahuolto, ja toisinaan viestien kuljettaminen. “Ja kuolemaa näette, jos ette ole vielä nähneet”, hän sanoi, kuin se olisi jokin väistämätön sadepilvi.

Ensimmäisen yön nukuimme lautalattialla. Joku itki hiljaa peiton alla. Joku kuiskasi iltarukouksen suomeksi ja sitten ruotsiksi. Yritin kuvitella, että Tähityttö on jossain lähellä, ehkä samassa maakunnassa, ehkä samojen sotilaiden kanssa, joita me hoidamme, ruokimme, lohdutamme.

Aamulla heräsin torven ääneen ja ensimmäiseen tehtävään. Piti pestä sideharsoja jääkylmässä vedessä. Veri ei lähtenyt kokonaan, vaikka kuinka hangatti. Käteni olivat pian täynnä halkeamia ja turtuneet kuin toisen ihmisen. Silti jatkoin.

Yhdessä vaaleassa siteessä oli pieni karva, ruskea, kuin hiehon. Sydämeni pysähtyi hetkeksi. Ei se tietenkään ollut Tähtitytön, mutta minä pidin siitä kiinni hetken. Suljin silmät ja kuvittelin sen tummat silmät, kostean turvan ja sen hennon äänen.

Sen jälkeen minä aloin kysellä varovasti sotilailta: oliko heidän mukana ollut vasikoita? Oliko joku nähnyt tumman, tähtipäisen vasikan? Useimmat vain pudistivat päätään. Mutta yksi mies, lääkäri, joka oli ollut rintamalla Karjalan kannaksella, sanoi:
“Yhdellä yksiköllä oli vasikka. Tosi nuori. Ihme että selvisi niissä oloissa. Se kulki mukana niin kuin olisi ollut maskotti. Yksi nuori sotamies nukkui sen vieressä aina.”

Minä en kysynyt nimeä. En tiedä, miksi.

Alinan päiväkirjasta, joulukuun 22.

Jos Jumala on oikeudenmukainen, hän varjelee niitä, jotka eivät ymmärrä sotaa.
Ja jos sota on väistämätön, niin ehkä minä voin olla sen keskellä hiljainen käsi, joka silittää eläimen turkkia, antaa vettä, vaihtaa siteen. Minä en etsi sankaruutta. Minä etsin Tähtityttöä. Ja ehkä samalla jotain itsestäni.

Tammikuu 1942 – kenttäsairaala, Itä-Suomi

Ensimmäinen, jonka näin kuolevan, oli poika, jolla oli vaaleat kiharat ja liian ohut takki. Hän oli haavoittunut jalkoihin ja silti hymyili, kun annoin hänelle lämmintä vettä. Kun hän kuoli yöllä, hän kuiskasi jotakin, en saanut selvää. Ehkä äitinsä nimen. Ehkä eläimen. Ehkä vain tuulen.

Seuraavana yönä minä en nukkunut. Sormet olivat turvonneet kylmästä, ja mielessä pyöri vain hänen silmänsä, kuinka ne katsoivat minuun hetkeä ennen loppua. Minä mietin: kuka katsoo minua, kun minä kuolen?

Mutta minä en ollut täällä kuolemassa. Minä olin täällä etsimässä.

Yksi vanhempi lotta sanoi, että pohjoiseen vietiin lisää joukkoja ja mukana kulki kuulemma eläimiä. ”Outoa kyllä”, hän sanoi. ”Yksi heistä itki, kun heidät lähetettiin, ja sanoi jättävänsä ainoan ystävänsä vasikan.”

Minä jäädyin paikalleni. ”Tähti päässä?” minä kuiskasin. Hän nyökkäsi.

Kolme viikkoa myöhemmin – metsä, etulinjan reunamilla

Minut määrättiin viemään lääkkeitä etuvartioon. Reitti oli vaarallinen. Metsä oli hiljainen ja valkea, mutta minä kuulin sodan hengityksen kaukaa, matalana jylinänä. Lumisateessa eksyin hetkeksi, kunnes näin savun. Pienen leirin jäänteet. Tyhjä kenttäkeittiö, verinen peitto. Ja sen takana liikettä. Minä kuljin varovasti. Sydän hakkasi. Kuulin askelia, mutta ne eivät olleet ihmisen.

Siellä se seisoi, Tähtityttöni.

Sen turkki oli likainen, laiha, mutta tähti otsassa hohti yhä kuin lupaus jostain puhtaammasta. Sen silmät kohtasivat minut, ja se tuli lähelle, epäillen ensin, mutta sitten se tunnisti minut. Painoi päänsä rintaani vasten.

Minä vajosin polvilleni lumeen ja itkin. Kaikki se, mitä olin kantanut, pelko, nälkä, unettomuus, pojan kuolema, se suli pois hetkeksi. Joku oli jättänyt sen. Ehkä kiireessä. Ehkä tarkoituksella. Mutta se oli hengissä.

Alinan päiväkirjasta, helmikuun 3.

En voi lopettaa sotaa. En voi pelastaa kaikkia. Mutta tänään minä pelastin hänet, Tähtitytön.
Hän on pieni, mutta muistuttaa minua siitä, että toivo ei katoa, vaikka sen ympärillä kaikki muu sortuu. Huomenna jatkamme matkaa yhdessä. Ehkä kohti kotia.

Helmikuu 1942 – kenttäsairaala, iltayö

Tähtityttö makaa heinissä suojakatoksen nurkassa. Sen hengitys on tasainen, kylmän huurun pehmeä puhallus. Silitän sen kylkeä ja kuuntelen, kuinka se pureskelee hiljaa, kuin sekin miettisi, kuinka tänne jouduttiin ja kuinka täältä pääsee pois. Minä haluan kotiin. Haluan äidin keiton tuoksun, haluan jokien jäällä raksuvat askeleet, haluan nähdä kevään ensimmäiset kurjet, jotka lentävät matalalla ja huutavat kevättä.

Mutta tänään meidät rivistettiin kentälle ja sanottiin, että tarvitsemme lisää, enemmän lottia, enemmän käsiä. Yksi oli kaatunut toinen sairastunut. Minua katsottiin suoraan silmiin: ”Tarvitsemme sinua. Vain vielä hetken.” Minä nyökkäsin, vaikka kurkussa poltti.

Maaliskuu – rintamakylä

Sodan sävel on erilainen täällä. Vihollinen on hiljaisempi nyt, mutta pelko ei ole kadonnut. Se hiipii iltahämärissä, kulkee varjojen mukana, asuu jokaisessa laukauksessa, joka saattaa olla viimeinen. Minä autan haavoittuneita, lämmitän vettä, kirjoitan viimeisiä kirjeitä puolesta niiden, jotka eivät enää pysty.
Ja yöt, minä nukun Tähtitytön vieressä, sen kylkeä vasten. Se muistuttaa minua jostain ennen tätä kaikkea.
Elämästä ilman huolia,

Eräänä yönä saan kirjeen.
Kylästä.

”Kevät alkaa taittaa lunta. Joki on vielä jäässä, mutta valo on tullut takaisin. Tule kotiin, Alina. ”Luen sen hiljaa, kyyneleet silmissä.

Alinan päiväkirjasta, maaliskuun 22.

Minä en tiedä kumpi on vaikeampaa, jäädä vai lähteä.Mutta ehkä tässäkin on joku kolmas tie. Ehkä minä voin palvella ja silti valmistautua palaamaan.
Ehkä sota ei lopu kerralla, vaan pieninä pisaroina, päätöksinä.
Ehkä paluu alkaa siitä, kun uskaltaa kaivata.

Kenttäsairaala, huhtikuun alku 1942

Koti on kirjeissä, unissa, lupauksissa joita toistelen itselleni. Pian. Vielä tämä viikko. Vielä tämä yö.Mutta sota ei tunne aikatauluja.

Olin juuri sitonut nuoren pojan paleltuneet sormet, kun kannettiin sisään uusi sairaspaareilla, mies, verinen, riekaleinen, mutta elossa. Lääkärin ääni oli tavallista hiljaisempi, karkeampi. ”Hän on ollut vankileirillä. Päässyt karkuun. Tiedot puutteellisia, ei tiedetä nimeä.” Menin miehen luo,

Sydän jäi lyömättä. Kuin tyhjä hetki huoneessa. Kuin olisin pudonnut läpi vuosien ja suoraan siihen hetkeen, kun äiti sai sen viestin. ”Kadonnut. Todennäköisesti kaatunut.” Minä seisoin siinä kuin juurtuneena. Katselin miestä, jonka parta oli kasvanut harmaaksi, kasvot kuihtuneet, mutta silmissä, silmissä oli sama syvyys kuin siinä valokuvassa, joka yhä oli kotona lipaston päällä.

Isä.

Minä menin hänen luokseen hitaasti, melkein peläten. Kosketin hänen kättään, jota ei ollut enää täysin ehjä. ”Väinö?” kuiskasin. Hän ei vastannut. Mutta hän avasi silmänsä. Ja katsoi minuun niin kuin isä katsoo tytärtään, jonka luuli kadottaneensa maailmaan.

Samana yönä, Alinan päiväkirja

Koti saa odottaa vielä. En tiedä kuinka kauan. En tiedä, selviääkö hän. Mutta nyt minä en voi lähteä. Sillä hän ei ole kuollut. Hän on elossa. Ja minä aion pitää hänet elossa, kunnes voimme lähteä yhdessä.

Kesä 1942, pohjoiseen palaavat junat

Juna nytkähtää liikkeelle hitaasti, kuin sekin epäröisi lähteä. Vierelläni isä nojaa ikkunaan, vaitonaisena mutta hengittäen jo vapaammin. Hänen kätensä, yhä sideharson alla, lepää sylissäni kevyesti, ja sen paino on todistus. Hän on tässä.

Vieressäni makaa pieni vasikka, joka ei ole enää aivan pieni, mutta yhä minun tähtityttöni. Hänen silmänsä katselevat rauhassa, tietämättä enää mitään sodasta, luotien viimasta tai siitä, miten moni meistä jäi.

Kenttäsairaalasta lähtiessä hoitaja antoi minulle hiljaisen nyökkäyksen ja sanoi:
”Lotat lähtevät viimeisenä. Mutta jotkut lähtevät kuitenkin kotiin.” Ja nyt me teemme juuri sen.

Kotona, Tornionjoen rannassa

Talon ikkunat ovat tomuiset mutta ehjät. Piha on kasvanut umpeen, mutta linnut laulavat kuin ennen. Äiti seisoo kuistilla hiljaa, ja näkee meidät ennen kuin me ehdimme huutaa. Ja kun hän vihdoin näkee isän, näkee hänet oikeasti, hänen huulensa vavahtavat, mutta hän ei itke. Hän vain kävelee alas portaita kuin unessa, ja koskettaa hänen kasvojaan kuin katsoisi varjoa, joka on palannut lihaksi.

Vasikka nuuhkii pihaa kuin se muistaisi, missä oli syntynyt.

Minä astun vanhan saunan taakse, kuuntelen hiljaisuutta. Vain joki virtaa. Sama virta, joka on nähnyt meidät ennen ja näkee meidät taas.

Alinan päiväkirja, syksy 1942

Sota ei ole ohi, mutta jotain minussa on.
Se, mikä särkyi, ei ehkä ehdi enää täysin eheytyä mutta elämä on taas liikkeessä. Me lypsämme lehmät, kuokimme perunamaata, lämmitämme saunan. Isä istuu joskus hiljaa navetassa ja rapsuttaa Tähtityttöä korvan takaa.

Minä en ole enää sama.
En tyttö, en oikein nainenkaan.
Mutta minä olen palannut.
Ja tähtityttö on mukanani ja olemme kotona, nyt ja aina.

Vuosia myöhemmin, syksyisenä iltana

Alina istuu keittiön pöydän ääressä. Pöytä on uusi, mutta sen pinta on jo kulunut teekupeista, astioiden naarmuista ja lastenlapsien piirustuksista. Ikkunan takana kellastunut koivu pudottaa lehtiään hiljalleen, ja jossain kaukana kuuluu joen tasainen virta.

Hän nostaa teekupin huulilleen ja hymyilee hennosti.

”Tähtityttö eli vanhaksi”, hän sanoo hiljaa, kuin jollekin näkymättömälle vieraalle. ”Se viimeinen vasikka, jonka luovutin ja jonka sain takaisin. Ehkä se ei ollut tärkeintä, että sain juuri hänet takaisin. Ehkä tärkeintä oli, että lähdin hänen peräänsä. Että uskalsin. Rakas Elvi, hän ei saapunut kotiin, mutta kirjoitan hänelle joka kuukausi, tiedän että hänellä on hyvä olla”

Hän katsoo pöydällä olevaa valokuvaa. Siinä ovat he kaikki: äiti, isä, pikkusisaret, hän itse ja pieni vasikka keskellä pihaa. Isä pitää kädessään halkoa, mutta katsoo kameraan sellaisella katseella, joka ei tarvitse sanoja.

”Me selvittiin”, hän sanoo.
”Ei kokonaisina. Mutta elävinä.”

Viimeinen rivi päiväkirjassa

”Kaikki mitä rakastin meni, palasi tai muuttui. Ja minä kasvoin jokaisen lähdön ja paluun mukana. Mutta tähtitaivas Tornionjoen yllä ei muuttunut koskaan. Sen alla minä muistan, kuka olin.”

– Alina