Tuliketun kaipuu

Tulikettu kulkee lännestä itään, vetäen lieskoja ja kipinöitä hännällään.
Se on levoton, jokin painaa sen mieltä.
Yön mustalle taivaalle se piirtää punaisia, violetteja ja vihreitä sävyjä, jotka liikkuvat sen ajatusten mukana, ikävän värjääminä.
Sen häntä seuraa isäntäänsä ja maalaa kaihon kieltä taivaan kankaalle.

Rauhaton kettu, taivaan taiteilija ja mustan yön valaisija, etsii rauhaa ja mielihyvää.
Kuuletko vihellyksen alhaalta maasta? Se on sinulle, kettuseni
täynnä kutsua, täynnä lohdutusta eksyneelle repollesi.

Kuuntele tarkkaan.
Voit kuulla, kuinka taiteesi tanssii taivaalla äänien tahtiin, äänien, jotka on loihdittu juuri sinua varten.

Kettu kulkee pohjoisesta etelään, ja hännällään se koskettaa mustaa tauluaan,
jättäen jälkeensä elävän kudelman
valon, kaipuun ja tarinoiden verkon, joka jää leijumaan yöhön.

Väriloistollaan se yhdistää kahden maan olennot,
hännällään se kietoo eksyneet sielut lämpimään.
Se rakentaa taivaan ja maan väliin näkymättömiä siltoja,
polkuja, joita pitkin kaipaus ja toivo kulkevat.

Tulikettu ei pysähdy, vaikka sen sydän huutaa;
se kantaa valoa niille, jotka ovat unohtaneet oman liekkinsä.
Sen askelissa lepattaa toivon kipinä,
sen katseessa heijastuu kaikkien kulkijoiden ikävä.

Kaukana, horisontin reunalla,
se häviää yön syliin
mutta sen maalaamat värit jäävät elämään,
kertoen tarinaa tuliketusta,
joka kantoi mukanaan maailman unelmia.