Inte än / Ei vielä

Dimman har lagt sig över minnets dal,
täcker de gamla sinnens skog
och de uråldriga tankarnas stigar.

Mina fötter är kalla mot den fuktiga mossan,
men jag känner hur jorden andas.
Skogen viskar till mitt trötta sinne:
att omfamnas, att få ro.
Den vill ha hem de sina,
de som ännu tror.

Inte än.
Mina fötter bär ännu,
de vill bara känna hur jorden andas
jorden som gav mig livet,
som bär mig tills jag säger annat.

Skogen får vänta,
även om dimman är tät och inbjudande.
Den får vänta, ett tag till.
Och kanske, när dagen är slut,
när ljuset faller stilla över dalen,
ska jag låta mig ledas in bland stammarna,
låta skogen sluta sin cirkel.

Men inte än.
Inte än.

Usva on laskeutunut muiston laaksoon,
se peittää vanhojen mielten metsän
ja ikiaikaisten ajatusten polut.

Jalkani ovat kylmät kosteaa sammalta vasten,
mutta tunnen kuinka maa hengittää.
Metsä kuiskaa väsyneelle mielelleni:
tule syliin, lepää.
Se haluaa omansa kotiin,
ne, jotka vielä uskovat.

Ei vielä.
Jalkani kantavat yhä,
ne tahtovat vain tuntea kuinka maa hengittää
maa, joka antoi minulle elämän,
joka kantaa minua, kunnes sanon toisin.

Metsä saa odottaa,
vaikka usva on tiheä ja kutsuva.
Sen täytyy odottaa vielä hetki.
Ja ehkä, kun päivä on lopussa,
kun valo laskeutuu hiljaa laakson ylle,
annan johdattaa itseni runkojen lomaan,
annan metsän sulkea ympyränsä.

Mutta ei vielä.
Ei vielä.